PlantPhotoBlog

The New Combination Photo Blog

2009-07-14T19:57:00.006+03:00

Olen Leenan kanssa perustanut uuden blogin! Se jatkaa tämän blogin viimeaikaisia perinteitä. Eli aika kokeellista, tyyliteltyä, värikästä menoa. Aiheena uudessa blogissa on horsmat. Siksipä vieläkin yksi kuva, joka ei uuden blogin aivan aloitukseen mahtunut:

Kuva on taas yhdistelmäkuva. Pohjalla on ylöspäin suuntautunut panorointi, joka on yhdistetty samoilta jalansijoilta otettuun suoraan valokuvaan.

Tämä taitaa jäädä tämän blogin viimeiseksi postiksi, mutta tervetuloa kaikki vakiovieraat ja uudet ystävät uuteen blogiin!

Welcome to the new CombiPhotoBlog !

--

Sekoituksia, utuisia kuvauksia

2009-07-04T19:24:00.007+03:00

Luhtavillaniitty merenrannalla. Yhdistetty vain kaksi kuvaa, blendattu Photomatixilla, paranneltu Photoshopissa. Terävää jäi tuulessa yhden tähkän verran - ihme sekin.

Olen lomalla ja loman jälkeen harjoitellut monenlaisia sekoituksia (blending). Etupäässä olen digi-yhdistellyt toisiinsa peräkkäisiä jalustalta otettuja kuvia, joissa on jokin tuulessa liikkuva kohde. Näissä kuvissa on luhtavillaa, kurjenmiekan lehtiä ja pihanpetunia.

Kurjenmiekan lehdet kuvasin ihan kotipihalla, oli ilta ja jo vähän hämärää. Lehdet huojuivat vain hiukan. Tähän kuvaan on koottu pikseleitä yhteensä kuudesta peräkkäisestä kuvasta,

Tästä pihapetunian kuvasta voi laskea käytetyt kuvat. Kaksi on haamuja, kolme on kuvia. Vain kukka liikkui hvyin kevyessä tuulessa; varsi pysyi paikallaan, kuten kuvasta näkyy...

PS olisi jo aika lopettaa tämä blogi! Olen lähdössä kokeellisille linjoille, yhdessä vaimoni Leenan kanssa. Tämä olisi jo saanut olla uudessa blogissa, mutta pien sen perustamme!

Kurjenpolvet - kokeiltavana

2009-06-28T20:12:00.008+03:00

Olin viikon lomalla. Mitkä säät! Loma kului Hollolassa, jossa vehreä alkukesä oli komeimmillaan. Loma kului tietenkin - kuvatessa. Mutta olen vuosia kuvannut kasvipotretteja, dokumentaarisesti, lajikuvia. Kasvikuvan visuaalisuus, kasvikuva kuvana on kuitenkin alkanut kiinnostaa enemmän ja enemmän. Dokumentaarisuus ja visuaalisuus päämäärinä syövät toisiaan. Aina voi sanoa, ettei niin tarvitse olla, mutta vaikeaa sen välttäminen on.

Hollolassa kukki valtoimenaan kurjenpolvia. Oulussa ja Haukiputaan Kalimenkylässä on aukkoja, joissa tätä yleistä kasvia ei ole. Niinpä innostuin kokeilemaan sillä. Tässä on muutamia kuvia; nemmänkin olisi, sillä kuvia kertyi kyllä...

Kaikki nämä kuvat rakentuvat kukkien varaan. Ehkä näistä kokoelmana tulee esiin kurjenpolven kukan värien vaihtelu, dokumentaarisesti. Yllä vaihtoehto yksi, laajakulma. Laajakulma korostaa etualaa, ja käyristää linjoja. Sopii mukavasti kurjenpolven kukan muotoon, tekee siitä "nauravamman"? Kasvin muut osat on himmennetty pois.

Otin koko joukon kuvia, joissa kurjenpolvet kurkistelevat toisen kasvin lomasta, tässä kuusen alta. Lehtomaisissa avarammissa kuusikoissakin sitä siis kasvaa. Mutta otin kuvia samaan tapaan myös horsmien ja sananjalkojen alta. Kasvien lukumäärää pitää tällaisissa kuvissa rajoittaa: yleensä kuvasin vain kaksi kasvia kuva-alaan. Osin yritin himmentää edessä/yläpuolella olevaa. Kuusikuvassa terävät ja epäterävät oksat luovat kerroksellisuutta, syvyyttä. Vaikka kuva lähestyy keskeissommittelua (ns häränsilmää), siniset pilkottavat kuvat luovat yhden kolmion, kuusen oksat toisen tai oikeastaan useammankin.

Tämä herkkiskuva on näistä suosikkini. Päällä on koiranputken täysin epäterävää huntua, alla osin terävää koiranputkea ja rivi kurjenpolven kukkia. Tässä sai aukkoa haarukoida. Välineenä oli 200 mm tele plus 20 mm loitto kuten ylläkin. Tele puristaa kuvaa syvyyssuunnassa mukavasti kasaan.

Tämän kuvan nimi voisi olla "Jee - sain hyvän kuvan!". Usein visuaalisuuteen lisätään - kuvan tarina. Ymmärrän tämän niin, että kuvan elementit (eri kasvit, kasvi - tausta jne) keskustelevat keskenään. Niistä voidaan sanoa jotakin hyvinkin yksinkertaista mutta sinänsä merkittävää( X on takana, sivussa, syrjässä, alla; X on riippuvainen, alisteinen, hallitseva tms). Tarina ei tällaisessa yhteydessä tarkoita, että tarinalla olisi selkeä juoni tai alku ja loppu; se koskee enemmänkin ilmiöiden välisiä suhteita.

Tarinan lisääminen kuvaan on mahdollista myös nimeämällä se. "Jee - sain hyvän kuvan!" viittaa omiin kuvausretkiin Leenan kera. Se on ihka oma merkitys. Ehkä kuvalle saisi myös ekologisen tarinan - kumpi tässä kamppailussa on voitolla, peittokasvina oleva lillukka vai yksittäisenä yrittävä kurjenpolvi. Esteettisessä mielessä, puhtaasti formalistisesti, kuva lähestyy pistemäistä sommittelua, jossa sininen ja vihreä ovat aika harmonisessa suhteessa.

Kukin näistä kuvista ilmaissee myös jonkinlaista tunnetilaa: iloinen, herkkä, yksinäinen, humoristinen.

Värit, kompositio, elementit, tarina, tunnetilat - aika paljon hallittavaa sormen painallukseen, tai tuhanteen! Ja eihän se haittaa, jos tietää mitä kasvilajeja kuvassa on!

Sateen jälkeen

2009-06-16T18:42:00.002+03:00

Sateen jälkeen löytyi ilta-aurinko... ja metsästin jalustan kanssa puitten välistä peltoon käyviä säteitä. Yllä tavalliset, nuoret niittynurmikat voimakkaassa vastavalossa. Alla mesimarjan eli täkäläisittäin meskun nuput kosteassa heinikossa.

Tämäntapaista valkoista koteloa näytin kerran Juhani Itämiehelle ja hän arveli sitä hämähäkinpoikasten pesäksi. Uskotaan edelleen niin! - Kaikki kuvat jälleen HDR; sateen jälkeen oli täysin tyyntä. Ei kohinaa, ja sävyt syviä.

Mikään ei onnistunut

2009-06-09T21:42:00.002+03:00

Lähdin kuvaamaan suopursuja maisemassa. Mukana oli laajakulma ja jalusta, ei juuri muuta. Mutta meidän perän pursut eivät kukkineet vielä. Eivätkä välineet oikein innostaneet muuhun. Niinpä huomio kiintyi siihen, mitä tapahtui.

Kuvitelkoon itse kukin onko tuossa hyttynen pyllyllä vai mikä paikka se on.

Yllättäen laajakulmasta tulikin hyönteisobjektiivi, kun mittariperhonen lennähti jalustalle. Kamera oli irrotettava ja kuva otettava jalustasta. Lajia en tiedä, mittarille. Valotusmittari se ei ainakaan ollut.

Entäs sitten tämä. Kamera meni selälleen mättääseen ja lankalaukaisimella tuli kuvaksi tämä. Tupasvilloista, kasvikuva, illan paras. - Ja uskokaa tai älkää - hdr-yhdistelmäkuvia kukin, eikä yksikään jalustalta.

Impressionistisia kokeiluja

2009-05-31T21:00:00.005+03:00

Lueskelin muutamia kasvien kuvausoppaita. Niissä oli esimerkkejä erilaisista "liikautuskuvista", joita harrastettiin jo diaaikana. kameraa liikuteltiin ja valotusta passattiin ja sitten kuvat yhdistettiin.

Ryhdyinpä siis leikkimään kameralla. Ylhäällä on HDR-tekniikalla yhdistetty kolme kuvaa. Kuva on metsän sisältä, rämekoivikosta. nyt ei ole liikutettu kameraa, vaan tuuli liikutti lehvästöjä. Kuva on vastavalokuva, se on otettu 210 mm telellä (plus kroppilisä). Puut eivät ole liikkuneet, lehvästö on. Se että puut näyttävät osin olevan samassa tasossa, johtuu tietysti telestä. Lehvästöstä on tullut "sädehtivä".

Pidän kuvan sävystä; siinä on alkukesän koivikon värit ja sininen taivas ja metsän sädehtivä kirkkaus.

Tämä kuva on yläsävyinen maisemakuva, jossa kameraa on pitkällä suljinajalla liikutettuvaakasuuntaan. Siis lisäkokeilu sille täällä aiemmin olleelle pystypanoroinnille. Pelkistetty maisema!

Samaan tapaan olen kokeillut panoroida metsän ja suon pintaa, kasvillisuusvyöhykkeitä. Se toimii! Juolukat erottuvat suopursuista, mustikat puolukoista. Mutta sama toimii myös jalustalta ottamalla sopivasti hyvin epäteräviä kuvia. Odotan alkavaa kesää - jospa esimerkiksi rantavyöhykkeen sara- ja suovillakasvustot saisi panorointuna selvästi esiin!

Sama tekniikka kuin edellä, mutta edellinen kuva oli otettu telellä, tämä laajakulmalla. Laajakulma tuo etualalla kunnon liikeblurrin. Paikka on sama kuin edellä, mutta sää, taivas ja vuorokaudenaika eri.

Sama koivikko kuin ensimmäisessä kuvassa, mutta nyt varovainen pystypanorointi. Esiin tulevat lähinnä koivun rungot.

Esteettisiä pisteitä

2009-05-19T18:59:00.004+03:00

Velipoikani antoi vihjeen sivustosta (Acquine: Aesthetic Qualität), joka laskee valokuvien esteettisiä arvoja. Tuntui huuhaalta, mutta piti kokeilla. Nyt siihen jäi koukkuun. Yritämme Leenan kanssa arvailla mitä pisteitä mistäkin kuvasta saa.

Ylläolevasta kuvasta sain viime päivien parhaat pisteet, 53 pistettä sadasta. Yleensä blogini kuvat saavat 20-30 pistettä mutta paljon on myös tähdettömiä, "rumia" kuvia. Kauan etsien löysin sentään muutaman talvisen yökuvan, joka ylsi ylitse 90 pisteen. Kukkakuvista tuntuu vaikealta saada pisteitä; maisemista se onnistui helpommin...

Veljeni kertoi myös, että oli pitänyt edellisistä kuvistani erityisesti harmaaleppäkuvasta. Kone antoi sille vain yhden tähden, 25 pistettä kun postauksen Angelica sai 49 pistettä ja männynoksakin 42 pistettä.

Viime postaukseni pohjanoteeraus oli kaksi värimaailmaa yhdistänyt kuvankäsittelykuva (9 pistettä!). Vanamokuvat olivat 30 ja 17 pisteen arvoisia.

Kone ei tietenkään sano mitään sisällöstä. Niukkasävyiset kuvat saavat vähän pisteitä, samoin kuvioltaan tasaisen tapettimaiset. Selkeys, kontrasti, värikylläisyys palkitaan. Silti en pysty yhtään ennustamaan yksittäisen kuvan kohdalla.

Ehkä kone arvottaa kuvia, jotka huomataan helposti, ehkä ne pistävät silmään, nousevat ylös massasta. Mutta tuskinpa ne ovat pitään pohdittavia, hitaasti aukeavia kuvia.

Saas nähdä kuinka pitkäkäsi aikaa tämä jää vaivaamaan.

---

Kuvan leskenlehti on Oulusta Äimärautiolta. Siirtolapuutarhan ympäristöstä niitä löytää ehkä nopeimmin. Kävin tarkistamassa yhden Toppilan vanhan paikan, mutta sieltä se oli hävinnyt. Leskenlehti leviää Oulussa lähinnä maansiirtojen mukana; kummallista kyllä ei ehkä niinkään siemenistä...

Kasvi ja tausta erikseen - kuvituskuvia

2009-05-15T21:42:00.005+03:00

Olemme Leenan kanssa ryntyneet kokeilemaan taustan ja kasvin kuvaamista erikseen. Niinpä olen kuvaillut eri tavoin sumennettuja maisemia ja pelkän kasvin valkoista taustaa vasten, "studiossa". Valkoinen tausta helpottaa kasvin erottamista taustastaan, ainakin ellei se satu itse olemaan valkoinen. HDR auttaa tässäkin.

Toisaalta samalla meille jää syvätty kasvi, jota voi käyttää moniin eri kuvitustarkoituksiin. Kasvi voidaan kuvata joko "botanistisesti" - keskeisten piirteiden mukaan - tai esteettisesti, sen erikoisen kauniita muotoja seuraillen.

Kuvat ovat täysin kokeilujen asteella. Yllä on niitty ja sen kasvi, kevättaskuruoho. Heti lumien sulamisen jälkeen kevättaskuruoho aloittaa kukintansa vielä muuten täysin kuivalla niityllä. Mutta silmiinpistävähän se ei ole ellei sitä kuvaa läheltä.

Vanamon varren takana on vain sumeaa metsänpohjaa. Alakuvassa palanen vanamon vartta, lehtipari. Sekin on kamerai täyskokoinen kuva, josta voin tarjoilla niin hdr:n kuin superresoluutionkin. Nämä vanamonlehdet saisi tulostettua siis vaikka messulakanaksi!

Vanamon talvehtineet lehdet eivät muuten ole aivan kesävihreät. Vihreääkin niistä löytää, mutta pääasiassa ne ovat punertavia - himmeän oransseja. Vanamon varsi taas on tummanpunainen ja heikosti karvainen.

Liki kaikki tuntevat vanamon. Kukkivana. Kuinka moni tunnistanee sen lehden? Kuinka moni taas pystyisi piirtämään sen, muistaisi lehdenreunan yksittäisen pykälän?

Kevätvaloa: Alnus - Angelica - Pinus

2009-05-12T10:15:00.007+03:00

Kokeilin kuvata kovassa keskipäivän kevätvalossa. Ehkä nuo kiilloista syntyvien heijastumien käytössä pitäisi olla varovainen; nyt yritin kuitenkin olla ylitsevuotavainen. Yläkuva harmaaleppäpusikon taustala on Kalimenojan pieni niva. Pallurat ovat kosken kuohuja. Kuvatessa odotin, että ylimmät harmaalepän kävyt sattuisivat auringon valoon ja erottuisivat rungosta.

Yritin suurella aukolla saada karhunputken ensilehden teräväksi ja maanruskeanharmaat lehdet epäteräviksi. Tähän tasoon linssini riitti, etäisyyttä lehdistä maahan oli vain muutama sentti. Siivosin maan myös kaikista kuivista heinistä, sillä epäterävinä niistä tulee kuvaa halkovia kirkkaita valtaväyliä; totaalisesti pilaavat kuvan. Lopuksi tietokoneella saturoin, vinjetoin.

Tavallisessa ympäristössä täytyy pysyä tavallisissa aiheissa. Ehkä hdr-tekniikka tuo kuviin kuitenkin vähän loistoa, ainakin kohinattomuutta ja kokoa. Alla männyn käpy.

Uusi linssi...oksia pihalla...

2009-05-08T21:56:00.004+03:00

On taas levättävä, lääkärin määräyksestä. Mutta päivällä pihalle ajoi auto, joka toi viikko sitten Saksasta tilaamani objektiivin. Kyseessä on vanha, kulttimaineessa oleva Minolta linssi, 70-210 mm, f4, lempinimeltään Beercan. Raskas se on, rautaa. Ja pehmeästi liikkuva, linssit lasia, ei mikään muovi.

Olihan sitä pihalla kokeiltava niihin vähiin kevään merkkeihin mitä täältä löytää. Tai ylivuotinenhan tuo pihlajan marjakoura on. On siinä yksi silmu, vielä silkkinen. Kuvan laitoin esiin, koska linssin himmennystä (bokeh) sanotaan pehmeäksi. Ja mielyttävähän se näyttää olevan! Hauska vanha linssi! Hyvä kasvikuvaukseen, koska juuri taustojen himmennys on se, jolla kasvikuvaan luodaan syvyys ja samalla olennainen osa komposititiota.

Samaa pehmeää hämyä on killtotuhkapensaan silmukuvassa. Silmukuva on lisäksi hdr-kokeilu. Alla on ensimmäinen vihreä mitä meidän koivuista saa irti. Mutta kevät on juuri puhkeamaisilaan, kiitos sateiden.

Kevättulvaa väreissä

2009-05-03T21:36:00.004+03:00

Vaikka käytän monivalotustekniikkaa (HighDynamicRange)pääasiassa realistisesti pyrkien tavanomaisempaan kuvaan, välillä en osaa olla innostumatta nimen omaan Photomatix-ohjelmalla tehtyjen säätöjen herkullisuudesta. Osaan nauttia tästä tavallisesti harmaanruskeaksi käsitetyn maiseman värikylläisyydestä. Ne värit ovat siellä!

Oli vapunpäivän jälkeinen lauantai. Ilma lämpeni äkkiä, mittari näytti välillä yli 20 astetta varjossa. Lähdin läheiselle tulvapurolle kuvailemaan. Oli tyyntä. Mäntyjen latvat napsuivat kun kuivuvat kävyt aukoivat suomujaan. Jalkojen alla oli jäinen maa, jäiset mättäät, ja tulvivan vedenkin alla jää.

Edellisen kerran kuvailin täällä marraskuussa. Tosi hämärässä. Marraskuun kuviakin löytyy blogista, tunnisteella Nurmesoja.

Nurmesojan pieni tulvametsä tuottaa paljon lahopuuta, ja lahopuille kääpiä. Pökkelössä kasvaa taulakääpää.

Sama koski, eri aika

2009-04-18T17:26:00.006+03:00

Yllä: Lehtikankaankoski joulukuussa 2008

Viimeinen posti tähän blogiin oli näköjään marraskuulla. Blogi on ollut talviunilla, mutta minä en ihan tyystin. Tällä paikalla olen pyrkinyt käymään joka kuukausi, mutta joku on jäänyt väliin. Jatketaan siitä mihin jäätiin ja korjataan rästejä.

Yllä: Lehtikankaankoski helmikuussa 2009

Helmikuussa koskella oli saukon jäljet! Ajattelin ensin että ihminenhän tästä on kulkenut, kun syvässä hangessa seurasimme jälkiuraa koskelle. No, se ihminen olisi pulahtanut lopuksi koskeen, vieläpä noussut ja pulahtanut monta kertaa.

Yllä: Lehtikankaankoski huhtikuussa 2009

Sulaa ei ole juuri tullut lisää, mutta valossa on jo sitä jotain.

Marraskuun kosken näet, kun klikkaat alta Kalimenoja-tunnistetta. Marraskuu oli minulle henkiin heräämisen aikaa... silloin törmäsin myös HDR:ään. Kaikki nämä kuvat on otettu montaa valotusta käyttäen. Mutta eivät ne ihan viimeisteltyjä ole.

Harjoituksia marraskuisella Kalimenojalla III

2008-11-18T21:59:00.001+02:00

Kuvan luonnontilainen puro tai noro on eilen tänne postaamieni valokuvien lähimaastosta, Kalimenojan Lehtikankaankaankosken yläpuolelta. Puro on nimeltään Alahaudanoja. Kuva on edelleen HDR, mutta oikeastaan haluaisin siirtyä marrasharjoitusteni toiseen vaiheeseen:

Uhanalaisten luontotyyppien luokitteluun

Eli viime keväänä ilmestyi iso opus nimeltä "Suomen luontotyyppien uhanalaisuus". Siinä on uhanalaisuusasioita luokiteltu Suomessa ensi kertaa luontotyyppien tasolla. Aiemmat tarkastelut ovat olleet lajikohtaisia. Samalla teos tulee sisältäneeksi alustavan luokittelun koko Suomen luontotyypeistä. Mahtavat tavoitteet!

Olen vuosia sitten suoritanut luontokartoittajan erikoisammattitutkinnon, ja sen jälkeen joka kesä tehnyt muutamia pienehköjä luontoinventointeja. Tänä kesänä oli harjoiteltava tuon uuden luontotyyppien uhanalaisluokituksen käyttöä. Siksipä kuvatessakin oli aina mielessä... mikähän tyyppi tuokin ...

Aikaisemmat - mutta yhä tärkeät - tarkastelukulmat luontotyyppeihin liittyvät direktiiviluontotyyppeihin (Natura 2000), metsälain erityisen arvokkaisiin luontoympäristöihin ja luonnonsuojelulain tarkoittamiin suojeltaviin luontotyyppeihin (kuten tervaleppäkorvet tai luonnontilaiset hiekkarannat). Tämä uusi opus rinnastaa omat luontotyyppinsä myös näihin hallinnollisiin luokitteluihin ja kokoaa näin myös kaikkia yhteen. Käytännöllistä - niin siis käytännöllistä, koska nykyajan inventoinnit ovatkin usein viittauksia eri lakeihin! Ja kieli niistä määräytyvää, määrämuotoista ja hallinnollista. - Ai niin, ja Vesilaki puuttui listasta vielä.

Entä Alahaudanoja näissä kuvissa? Mitä kuvat kertovat? Ensinnäkin kyseessä on metsälain erityisen tärkeä luontoympäristö, pienialainen, luonnontilainen puro tai noro. Uudessa uhanalaistyypittelyssä tämä taitaa mennä luokkaan "havumetsävyöhykkeen turvemaiden purot" sillä kartan perusteella se näyttää kuljettavan enimmäkseen läheisten suomaiden ruskeita vesiä. Luontotyypin uhanalaisluokka on Pohjois-Suomessa silmälläpidettävä (NT), ei siis varsinaisesti uhanalainen. Perusteena on, että Pohjois-Suomessakin luonnontilaisten purojen määrä on vähentynyt yli 50 %. Täältä Kalimenkylästäkin luonnontilaisia puronpätkiä saa hakemalla hakea, ja siksi tällainen paikka herättää kuvausvaistot. Kuten pari postausta sitten kuvissa ollut luhtainen Nurmesojan pätkä.

Puro ympäristöineen on kasvupaikka. Mutta sillä on myös kasvillisuutensa perusteella jokin tyypitys. Puronvarsi kuuluu korpiin, tuoreen kangasmetsän soistumiin, tarkemmin ehkä varpuisiin kangaskorpiin. Hiukan tällä pienellä alueella on myös vaatimattoman ruohokangaskorven piirteitä: metsäkerrossammalten ja korpikarhunsammalten joukossa on vähän ketunleipää (alakuvassa) ja ojantörmällä ruskeana roikkuvaa korpi-imarretta (yläkuvassa).

Kangaskorvet eivät kokonaisuutena ole Pohjois-Suomessa uhanalaisia - ne siis voivat riittävän hyvin - mutta ruohokangaskorvet olisivat lähes uhanalaisia eli silmälläpidettäviä (NT).

Direktiivitasolla näille löytyisi vain yleisluokka "luonnonmetsät"!

Tämän paikan uhanalaisstatus ei siis nouse kovin korkeaksi. Metsälain ansiosta se kuitenkin saanee - toivottavasti - jäädä ennalleen, luonnontilaan. Metsälaki sanoo virallisesti, että metsänhoitotoimet täytyy tehdä "elinympäristöjen ominaispiirteet säilyttävällä tavalla". Eli ehdoton suojelukielto se ei ole. Mikään automaatti metsäalaki ei myöskään ole; yksityismailla rajauksista vastaa Metsäkeskus. Inventoijan 'kuuluukin' raportissaan sanoa, että kyseessä on mahdollinen metsälakikohde.

Tällaisia ovat siis nykyajan luontoinventoijan työkalut - lakeja, luokitteluja, tyypittelyjä, omaa hallinnoliista terminologiaa, ei pelkästään hauskaa havainnoitavaa.

Lähikuvassa kerrossammalta, korpikarhunsammalta, mustikkaa, puolukkaa, haavan ja hieskoivun lehti, kuusen risu. Siinäpä tärkeimmät. Rahkasammalet puuttuvat kuvasta, mutta erottuvat hyvin yläkuvan miljöössä.

Myös lähikuvat on kuvattu kokeeksi HDR-tekniikalla. Olisipa aika hauskaa ja opettavaista ruveta kuvaamaan luontotyyppejä... Tuntuu että tämä tekniikka sopii hämäriin havumetsiin, pusikoihin ja kovaan keskipäivän auringonvaloon. Inventoitaessa olisi pystyttävä kuvaamaan myös huonossa valossa tai oikeastaan missä tahansa valossa. Siinäkö olisi tulevien vuosien kuvaussuunta??

Harjoituksia marraskuisella Kalimenojalla II

2008-11-18T20:27:00.001+02:00

Hämäräharjoitukset jatkuvat, nyt Kalimenojan Lehtikankaankoskella (linkki Kansalaisen Karttapaikkaan). Tekniikka ja tavoite on pääpiirteissään sama kuin edellisissä posteissa. Paikka on uusi.

Nyt kuvissa on kuitenkin koski ja liike. Veden pehmeys syntyy hitaista suljinajoista ja useiden kuvien yhdistelystä. Värien säätö on omalla vastuuulla ja eri kuvissa vähän erilainen. Aukko on koko ajan sama (näissä f/10) ja suljinaika vaihtelee. Veden toistumiseen voi tässä tapauksessa vaikuttaa vain herkkyyden säädöillä (ISO-arvot). Pieni herkkyys (esim. ISO 200) - pitkä suljinaika ja huntumainen vesi; korkea herkkyys (ISO 1600) - lyhyt suljinaika ja realistisempi vesi. Toimii myös HDR-kuvissa.

Kalimenojan rannat ovat täällä melko korkeatörmäiset ja luonnontilaiset. Törmillä on komeita mäntyjä ja kuusia. Mutta monessa paikassa hakkuut ulottuvat törmän reunaan - niitä näkyy kartallakin (linkki ylhäällä).

Pienet purot ja niiden lähiympäristöt ovat Metsälain tarkoittamia erityisen arvokkaita elinympäristöjä. Niillä on sitä kautta tiettyä suojaa. Mutta Kalimenoja on joki. Lain mukaan joki on virtavesi jossa voi soutaa. Kalimenojassa voisi. Jokien rantoja ei suoraan suojele mikään, tietääkseni vain "hyvä metsäntoitotapa". Nyt hakkuut ulottuvat ihan joen iholle.

Marraskuun harjoituksia Kalimenojalla I

2008-11-17T18:54:00.001+02:00

Laitan blogiin vähitellen sarjan harjoituksia. Harjoitukset on tehty kotipaikkani Kalimenkylän lähiympäristöissä, niissä harvoissa lähes luonnontilaisissa paikoissa, joita tältä seudulta tunnen. Kuvat ovat Oulun kaupungin rajan tuntumasta, mutta Haukiputaan puolelta. Harjoitusten aiheena on maisemakuvaus marraskuun hämärissä metsissä. Valoa on tosi vähän, apuna on aina ollut jalusta.

Sarjan kaikki kuvat on yhdistelty eri tavoin valotetuista otoksista Photomatix- ja Photoshop -ohjelmilla. Lisäksi ne ovat usein panoraamoja. Esimerkki yllä - panoraama, joka on yhdistetty neljästä kuvasta, jotka kukin on tehty viidestä eri tavoin valotetusta kuvasta (5x0,7 EV). Siis kuvan pikselit on koottu kahdestakymmenestä eri otoksesta!

Miksi näin? Pyrin vaikeissa olosuhteissa kuvaan, jossa olisi kaikissa varjoissakin yksityiskohtia. Lisäksi yritän löytää harmauteen kätkeytyvät värit liioittelematta niitä.

Nämä kaksi kuvaa ovat Nurmesojalta läheltä Navettakankaan tietä. Kalimenojaan laskeva pieni Nurmesoja on melkein kauttaaltaan kaivettu ränniksi, mutta tänne on jäänyt pätkä luhtaista veden vaivaamaa metsää, ruoho- ja heinäkorpea. Mielestäni selvä metsälakikohde! Puron varrella kasvaa myös Oulun seudulla harvinaista tervaleppää.

Tässä kuvassa taitaa kuitenkin olla harmaaleppää ja sillä punaruskeaa lepänkääpää. Lepänkäävät suorastaan hehkuvat rungolla, samoin sammalet puitten tyvillä. Tällaiseen en ole tottunut omissa aiemmissa syysharmaissa kuvissani. Tietokoneella värit näyttivät välillä epätodelliselta, ylityöstetyiltä. Piti palata paikan päälle ja todeta, että hämärässäkin metsässä sammal hohtaa vihreänä. Ja lakastuneet, märät lehdet ovat todellisuudessakin sinoopereja. - Alle vielä yksi panoraama marraskuiselta, lunta odottelevalta Nurmesojalta. KLIKKAA KUVIA SUUREMMIKSI - olen tallettanut ne nähtäväksi vähän tavallista suurempina, varsinkin alemman.

Syksyä väreissä

2008-10-30T21:58:00.000+02:00

Onpa aika kulunut, toisessa puistoblogissa... Puistokirja ja sairastuminen veivät sille puolen. Puistoblogin puolella olen harjoitellut erilaisia HDR-tekniikoita ja -ohjelmia. Niissähän on siis kyse eri tavoin valotettujen "ruutujen" yhdistämisestä. Sama kohde kuvataan moneen kertaan ja kustakin kuvasta otetaan parhaat päältä. Usein tekniikka näyttää tuottavan voimakkaan saturoituneita ja ylityöstettyjä kuvia. Kyllä sekin on joskus kivaa, mutta tekniikalla pääsee kyllä luonnonmukaisiinkin väreihin. Kun säätää. Värejä ja kontrastia.

Tänään kokeilin näitä tekniikoita harmaan lokakuisen päivän niukkaan valoon. Ja tykkäsin! Syksyn värit hehkuvat vielä kerran - huomenna kai sataa jo räntää. Tekniikka ei ehkä vakuuta niinkään nettikuvina, koska kuvista saa hyvin suurennoksia ja ne ovat myös yksityiskohdiltaan yllättävän eläviä.

Yllä maisema Kalimenkylän pelloilta. Alla taas kerran pajunruusu. Pajunruusukuvassa kokeilin HDR:ää ja suppeampaa syväterävyyttä. Myös hämärästä taustasta saa mehevää...

Päivän kuva - sumusta kuuraan

2008-09-07T11:35:00.001+03:00

Aamulla ulos ja Kalimenkylän pelloille, nyt kuuraan. Yöllä oli pakkasta, ehkä noin kolme astetta. Eilen oli sumua, usvaa ja kastetta, tänään kuuraa; aamuaurinko näkyi niin eilen kuin tänään. Eiliset hämähäkinverkot olivat hävinneet.

Kuvan heinät ovat timoteitä eli nurmitähkiötä (Phleum pratense)ja etualalla vähän matalampaa nurmirölliä.

Angelican kastehuntu

2008-09-06T09:37:00.001+03:00

Tämän Angelican, karhunputken (Angelica sylvestris), tapasin tänä aamuna hepenissään Kalimenojan törmältä. Oli sumua ja kastetta - ja kamerasta akku lopussa. Sumu välkkyi ilmassa pisaroina, vastavalossa, mutta ei tuntunut poskella eikä kämmenselällä. Sumupisarat sai kuvattuakin - ne näkyvät alakuvassa pieninä valopisteinä. Kennon kohinasta ei ole kyse!

Haperometsässä

2008-08-27T23:30:00.001+03:00

Oli kaunis päivä, aurinkokin pilkisti. Nyt on tullut Oulun seudun metsiin sieniä: näin haperoita, lehmäntatteja, pulkkosieniä, kangasrouskuja ja muutamia haapa- ja karvarouskuja. - Kuvassa taitaa olla isohapero.

Pari kuvaa vanamosta

2008-08-25T18:34:00.001+03:00

Kuvat ovat heinäkuulta ja elokuulta. Enää ei vanamo kuki. Harvempi sitä enää sitten huomaa. Joskus olen kuvannut vielä ensilumen aikaan. Ensimmäisessä kuvassa aiheena voisi olla "huuto" - vai "kuiskaus"? - toisessa "keskustelu turistibussissa", näin äkkiä hatusta vedettynä.

Toppilan mesikät - asuntomessuista kolme vuotta

2008-08-19T21:21:00.000+03:00

Valkomesikkä (Melilotus albus)

Ennen Toppilan asuntomessuja huolehdittiin mesiköistä. Ainakin valkomesikällä on yli satavuotinen historia Toppilassa. Se on perinteinen purjelaivakauden painolastikasvi. Keltaista rohtomesikkää on aina ollut niukemmin, harvemmassa ja pienempinä kasvustoina. Jo messukesänä kävi selväksi, että mittavatkaan maansiirtotyöt Toppilansaaressa eivät tuhoa valkomesikkää. Siitä taitaa olla mahdoton päästä eroon, vaikka niin haluttaisiin. Maaperässä on niin paljon siemeniä, ja aina joku livahtaa kauhan reunan yli.

Päinvastoin - maansiirrot taisivat levittää valkomesikkää. Isot rekat kuljettivat Toppilansaaresta maata jonnekin varastoon. Mielestäni viime kesinä sitä on alkanut näkyä entistä enemmän uudisrakentamisen piirissä Oulussa ja ympäristössä . Kuvittelen, että Kellon keskustan kauppaliikkeenkin ympäristötöihin tuotiin maata entisestä Toppilasta, mutkan kautta... Jossakin se suuri siemenvarasto nyt on.

Rohtomesikkä (Melilotus officinalis)

Asuntomessuja edeltäneenä aikana rohtomesikkä oli Toppilansaaressa satunnainen ja yksittäinen, mutta Toppilan sataman puolella sitä oli muutamana pienenä kasvustona ja yhtenä suurena. Suuri esiintymä oli SOK:n entisen myllyn takaisella kentällä, josta 2005 tehtiin messujen pysäköintialue. Alue jyrättiin ja täytettiin soralla. Vuosina 2006-2007 rohtomesikkää ei tietääkseni nähty, mutta tänä kesänä kentältä löytyi muutama kookas kasvi. Yksi niistä on kuvassa, taustanaan - vastavärinä - turverekan sininen.

Kummallista on, että kentän ulkopuolella, alueella jota ei tasattu 2005, sitä oli melko kookas kasvusto, jota ei myöskään näkynyt 2006-2007. Nyt siellä on rontomesikkää melkein aarin alalla tiheästi. Mutta rohtomesikkäkin siis säilyi mullistusten yli. Uusi haaste on kuitenkin edessä kun Länsi-Toppilaa aletaan rakentaa.

Siperiansinivalvatti Oulun seudulla

2008-08-14T07:51:00.000+03:00

Näin tämän siperiansinivalvatin (Lactuca sibirica) Kempeleen ja Limingan rajalla, Peräojan vanhan nelostien rummun luona. Se oli tälle vuodelle ensimmäinen, ja saattoi olla viimeinen, sillä ei se täällä Oulussa mitenkään yleinen ole.

Eräs tuttava lähetti samoihin aikoihin sähköpostiviestin, että sitä on ilmaantunut mökkipihalle Madekoskella, ja hän kyseli sen levinneisyydestä. - Mitäs tällainen taigalaji tekee pihoilla, onko se tulossa ihmisympäristöihin? oli hänen kysymyksensä. Selvittelin asiaa kasvimuseon tietokannoista.

Kyseessä on itäinen, siperialainen, laji, joka on ehkä levittäytymässä länteen. Retkeilykasviossa se kuvataan rantapaikkojen lajina: järvenrantapensaikoissa, puronvarsissa, rantaniityillä, sorarannoilla.

Oulusta siperiansinivalvatti on tunnettu pitkään Hietasaaresta, 1930-luvulta saakka. Siellä se on kasvanut tien pientareella entisen puutarhan tuntumassa, mutta lähellä Mustasalmea. Myös Holstinsalmen rehevistä rantapensaikoista se Oulun kasvit -kirjaan havaittiin.

Oulun kasvit -kirjan selvityksissä sitä löytyi Oulujoen tuntumasta: Madekoskelta, Pikkaralasta, Juurusojalta, Kastellista. Ei koskaan ihan rantapensaikoista, mutta Oulujoen läheisistä ojista, jopa pellonojista. Muhokselta on tietoja Muhosjoen varresta 1950-luvulta, mutta nykytietoja ei ole. Utajärveltä ei tietoa, ei Vaalasta. Eikä Oulujoen pohjoispuolelta - yhtään esiintymää joen pohjoispuolelta ei ole Oulun kasvit -kirjan kartassa! Eikö se pysty ylittämään jokea?! Miksi?

Haukiputaalta ei ole tietoja, ei Iistä. Kuivaniemellä se on joskus nähty. Peräpohjanmaalla sitä on jo runsaasti, erityisesti Kemijoen vaikutuspiirissä.

Se on tainnutkin tulla Oulun seudulle etelästä? Muhosmuodostuman hienojakoisilla rehevillä mailla sitä on ollut erityisesti Ängeslevänjoen varrella Limingassa ja Tyrnävällä. Myös Temmesjoelta on tietoja. Ja jokivarresta se lienee levinnyt alueen moniin valtaojiin, ehkä myös pellonojiin.

Suuressa kasvikirjassa (1960-luvulla) todettiin, että siperiansinivalvatin länsiraja kulkee Tampereelta Liminkaan. Se on levittäytymässä länteen, todettiin myös. Vilkaisin myös Raahen tietoja. Ensimmäinen tieto Raahesta on vuodelta 1966, sitten Jari Särkältä on runsaasti tietoja, melkein puolen sataa kun Oulusta kaikilta ajoilta havaintoja on 25. Siperiansinivalvatti näyttää siis kovasti yleistyneen Raahessa viime vuosikymmeninä. Ja samalla se on löytynyt myös kaatopaikoilta vaikka edelleen kai enimmäkseen ojanvarsista tai niiden tuntumasta.

Ehkäpä siperiansinivalvatti edelleenkin leviää pitkin jokien ja ojien pientareita. Niiltä sen siemenet lentävät myös lähiympäristöön, ja kasvavat kosteilla pientareilla tai muissa paikoissa missä tapaavat suhteellisen avointa ja kosteaa maata. Sadekesä on voinut olla sen mieleen. Itse asiassa monet muutkin rantakasvit ovat siirtyneet avoimille joutomaille. Merenrannoilta esimerkkejä on vaikka kuinka alkaen vaikka pietaryrtistä ja hiirenvirnasta ja päätyen meriratamoon, kujasorsimoon ja rantavehnään.

"Jos se leviääkin juurella?" kysyi puutarhalta Ritva Hiltunen, kun keskustelin hänen kanssaan. Se selittäisi ainakin sen ettei se näytä ylittävän Oulujokea. Mistäpä saisi siemeniä? Kokeilisi, punnitsisi...

Steriilinä, ilman kukkia, pelkistä lehdistä, siperiansinivalvatti on muuten tosi hankala huomata vaikkapa maitohorsmien joukosta.

Ruistankio - Camelina sativa - myllypaikallaan...

2008-08-06T09:28:00.000+03:00

... voisiko sanoa "taas", sillä viimeksi se kerättiin täältä vuonna 1954 heinäkuussa (Berger, E. Toppila, SOK:n myllyn piha). Nyt ei enää ole myllyä, mutta samassa paikassa on EU:n viljan interventiokeskus. Se liittyy viljan hinnan sääntelyjärjestelmiin, mutta ilmeisesti edelleenkin siiloihin lastataan ajoittain viljaa jostain Euroopasta. Myllyn seinustalla on totuttu moniin kasvikummallisuuksiin. Siellä kasvaa nytkin keltakukkaista lemmikkikasvia, rikkakeltalemmikkiä, mutta yllä kasvillisuuden edustalla on kymmenittäin tuota ruistankiota. Se on hento vaatimaton ruoho, jolla on pienen pienet keltaiset kukat ja niihin nähden isot, miltei pallomaiset lidut. Tästä sen kukinnon näkee:

Ruistankio oli vanhalta nimeltään kitupellava. Jotain pellavamaista sen habituksessa onkin. Mutta silloin se oli ruispeltojen rikkaruoho. Sellaisena se hävisi Oulun seudulta jo viime vuosisadan alussa. Välimerenmaissa se kasvaa edelleenkin rikkaruohona ja on kai tullut nyt sieltä tai jostain Keski-Aasiasta käymään täällä, taas.

Saattaa olla, että se kotiutuu meille uuudelleenkin, mutta nyt sitä jo puhuttellaan kauniimmalla nimellä camelina, sillä kukapa haluaisi ruistankioöljyä olisipa se kuinka omega-3 -pitoista tahansa. Kamelinan öljypitoisuus on nyttemmin hyväksi havaittu ja omega3 -pitoisuus korkeaksi todettu , ja niin siitä on tullut terveyskasvi. Ja entistä rikkaruohoa ruvetaan viljelemään! Ehkä se onkin siksi taas täällä Oulussa?

Alta näkyy millaiselta koko ruoho näyttää, nyt, Toppilassa. Viljeltynä siitä tulee toki komeampi, toistametrinen.

Netistä löytyy lisää tietoa, vaikkapa Aimo Nummen Tankio -artikkeli.

Pulskaneilikka, ja pulska ja "neilikka"

2008-08-02T21:00:00.001+03:00

Sen kummempia selittelemättä, kuva Martinniementien pientareelta Haukiputaalta. Vihjeen antoi Rahkon, Pekka. "Tolkuttomasti pulskaneilikkaa, ja paljon ruusuruohoa...". On hän muutama vuosi sitten tallentanut tältä paikalta kasvimuseolle näytteenkin, tarkistin. Dianthus superbus...

Kesän Rantsilan reissulla en pulskaneilikkaa nähnyt, Iissä kylläkin vähän vastaavassa paikassa, Alarannan tien pientareella. Kai sitä tien pientareilla jonkin verran täällä on, pohjoisten jokivarsien kasvia. Hyvin harvakseltaan siitä eri puolilta kuulee täällä Oulun seudulla. Joet on rakennettu, ja avoimena pysyvät hiekkatörmät vähentyneet. Tien pientareilta löytyy sitten jotain vähän vastaavaa.

Ketoneilikka (Dianthus eltoides) on toinen vähiin käynyt kuivien niittyjen neilikkalaji. Sitä kuitenkin viljellään koristekasvina ja sitä on niittysiemenseoksissa, joten nykyään sitä putkahtelee sinne ja tänne. Mutta tällaisen siemenen tausta ja alkuperä ei ole tunnettu, voi olla ihan vierasta kantaa.

Leena on nyt lähtenyt kuvausreissuile mukaan, luomaan materiaalia kuvankäsittelykuviin. Ja toisaalta, silloin löydän välillä itsenikin kuvista. Joten tähän "neilikkakuvaaja", vähän pulska, kuvaan mukaan. Aika hienoa keskikesän piennarnittyä, vai mitä? Tällä kertaa kuvaajan tukka on suoremmassa kuin kuvattavan...

Sammakonleinikki, vihdoin

2008-07-24T19:30:00.000+03:00

Moneen vuoteen en ole nähnyt kunnollista kuvattavaksi sopivaa sammakonleinikkiä (Ranunculus reptabundus). Muutama vuosi sitten niitä oli laumoittain Nallikarin leirintäalueen lammikossa, mutta sitten se hävisi. Tapansa mukaan. Se tulee, ja menee, ei esiinny suurina joukkoina peräkkäisinä vuosina. Selvästikin sillä on maassa hyvä siemenpankki, ja lapio on sen ystävä.

Tänään löysin uuden esintymän Tupokselta. Laji tykkää Limingan niittyjen märistä savikoista. Kuvattu yksilö eli ihan sadevesiammikossa lähellä Peräojaa. Maata oli häiritty, ja märkänä kesänä sitä kasvoi maallakin, ehkä tuhansia. Mutta vedessä se on elementissään.

Tuuri oli hyvä mutta myös huono. Kukapa haluasi kuvata tällaisen kasvin keskipäivän kovassa auringssa. Piti miettiä, kokeilla, ja alivalottaa. Leinikeillä on muutenkin kukissaan ja ilmeisesti lehdissäänkin jonkinlaisia peilisoluja. Kiiltoja syntyy, huippuvaloja. Piti kuvat RAW:na, varmuuden vuoksi, ja vääntää Lightroomissa. Alivalotettuihin kuviin tahtoo tulla kohinaa, kun ne tummat sävyt taas ohjelmallisesti kirkastaa. Täytyy vielä käydä iltasella, jos hyvä ilta lähiajoiksi sattuu. Moni on kysellyt kuvattavaksi, mutta kun se on oikullinen esiintymisessään.

Sammakonleinikki muistuttaa konnanleinikkiä (Ranunculus sceleratus), mutta on selvemmin rantakasvi. Se on Oulun seudun omia kasveja, oikullinen ja huonosti tunnettu. Se risteytyy konnaleinikin kanssa, ja väliin risteymiä on enemmistö. Minusta nämä ovat puhdasta kantaa. Sammakonleinikillä on kolmenlaisia lehtiä. Ylin on yksittäinen, soikea. Seuraavana on kolme soikeaa, ja alimmat, vedessä usein pinnalla kelluvat, ovat kolmijakoisia ja liuskoiltaan pyöreähköjä. Kukka on suurempi kuin konnanleinikillä ja risteymällä. Varreltaan se on rento, juurehtiva, sopeutunut ranta-elämään, kuten ylimmästä kuvasta näkyy.

Kimalainen ryöstää akileijan

2008-07-21T16:39:00.001+03:00

Meillä oli hevpsmuurahaisongelma. Jahdatessani niiden reittejä ulkoseinällä tulin seuranneeksi kimalaisten työskentelyä akileijalla. Nehän eivät pölytä! Istahtavat suoraan kannukselle, lävistävät sen ja imevät meden. Oli uusi ilmiö minulle. Suuresta Kasvikirjasta piti lukea akileijaa koskeva teksti, ja sielläkin se todettiin - jotkut kimalaislajit ovat oppineet akileijan ryöstelyyn, kun kieli ei alakautta yllä.

Kävin läpi vielä hyönteiskirjani. Uskoisin, että tämä on ihan yleinen mantukimalainen. Perä on valkoinen, keski- ja takaruumiissa keltaiset juovat. Akileijoissa pyöri muitakin mehiläisiä, myös pienempää ja tummempaa, punaperäistä lajia, ehkä kivikkokimalaisia. Ne osasivat saman tempun. Lyhytkielisiä nekin, kuulemma. Itse asiassa akileijoihin sisälle lensi vain yksi kukkakärpänen samaan aikaan kun kimalaisvierailuja oli kymmeniä.

Ja akileijoistakin sen näkee. Kannukset ovat rikki purtuja, vuotavia. Ja sitten Leena toi muualta akileijakuvia, jossa kannukset olivat ihan ehjiä ja kauniita. Onkohan tämä paikallinen tapa? Osaaavatko kaikki mantukimalaiset sen luonostaan? Kirjallisuudesta löysin vielä tiedon, että mantukimlainen on hyvä valkoapilan pölyttäjä, mutta puna-apila ei onnistu, ryöstämättä.

Samaa se yritti myös kukkapenkissä särkyneelle sydämelle. Siinäpä olisi kuva-aihe, kimalainen puremassa sydämenmallista kukkaa. Tilauksessa, mutta tämä päivä valuu sateeseen ja ukkoseen...

"Lupiiniapila" onkin oikeasti kaita-apila

2008-07-18T21:51:00.001+03:00

...mutta samasta kasvista on kyse, siis Ajoksesta löytyneestä Trifolium lupinasterista. Meille luonnonkasvi-ihmisille se on uusi, mutta viljelykasvien uusimmasta nimistöstä se löytyy, siis nimellä kaita-apila. Tämä viittaa kapeisiin lehtiin. Muuten ruotsiksi se on lupinklöver.

Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassakin sitä kasvaa. Ja Mirja Siuruaiselta sain viljelystä tarkat tiedot. Yläkuvan apilan - eikö ole paljon vaatimattomampi kuin Ajoksen kasvit! - siemenet on kerätty 1995 Novosibirskin kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa se kasvoi rehukasvien osastossa. Kasvin alkuperä on Altain vuoristo. Mirja Siuruainen ja Kari Laine toivat sitten siemenet Ouluun. Mirja sanoo viestissään miettineensä itsekin sitä puutarhakasvien 'aniliiniin penkkiin'.

---

Ajoksen kasvin tie maailmalle on muutoinkin alkanut. Helsingin yliopiston kasvimuseosta Arto Kurtto kyseli Trifolium lupinasterin koordinaatteja; hän oli kuvausmatkalla yhdessä Jorma Peiposen kanssa. Luontokuvaaja -lehdessä oli jokina aika siten juttua heidän suuresta yhteisestä projektistaan, Suomen kasvien kuvaamisesta.

---

Mutta tämä yliopiston puutarhakasvin kuvaaminen on ollut itselleni suorastaan traumattista. Ensimmäinen kuvausreissu viime tiistaina keskeytyi hukkumisonnettomuuteen, jonka todistajaksi jouduin. Työpaikalla on sitten ollut monenlaista briefinkiä, meniköhän sana oikein; asia ei kuitenkaan ole ihan läpihuutojuttu itselleni eikä työpaikallamme monelle muullekaan. Eilen jo yritin kuitenkin kuvata kasvin uudelleen; kovassa auringossa ei tullut kuin siluetti. Tänään sain sitten tämän kuvan aikaiseksi. Ja tämän blogipostauksen.

Uusi laji Suomelle - Trifolium lupinaster

2008-07-12T16:43:00.001+03:00

Hyönteistutkijat Mikko Pentinsaari ja Eero Helve toimittivat eilen kasvimuseolle näytteen, jonka Tauno Ulvinen määritti apilaksi nimeltä Trifolium lupinaster. Kuten Tauno totesi, suomalaiseksi nimeksi sopisi hyvin "lupiiniapila". Kukinto on apilamainen, mutta tumman ja intensiivisen veren- tai viininpunainen, ja lehdet muistuttavat osin lupiineja. Kasvi on erittäin näyttävä toisin kuin tulokkaat yleensä!

Ei auttanut kuin tänä aamuna ajaa löytöpaikalle Kemin Ajokseen. Puolen tunnin etsiskelyn jälkeen se löytyi. läheltä valkomesikköjä ja keltamaitetta. Kasvi kasvaa ratapenkassa vähän samaan tapaan kuin kaksiliuskahanhikki Oulun Toppilassa.

Panen vielä kuvan seuralaisesta, keltamaitteesta, jonka kiinnostava rotumäärittely on vielä tekemättä.

Rantsila rallaa

2008-07-11T21:22:00.001+03:00

hyräiltiin kun ajeltiin. Minulla oli työpäivä, mutta Leena tuli matkaan. Yhä enemmän häntä on alkanut kiinnostaa kuvaus, aukot ja muut ansat. Niinpä tänään meni niin, että ajellessa etsitiin kiinnostavia paikkoja, ja minä vain pysäytin ja hän piipahti autosta. Olimme siis Rantsilassa kun Siikajokivarressa eteen sattui tällainen - pihapuitten alleen valtaama talo. Kuva on siis Leenan! Iso puu on tietysti haapa.

Juuri ennen kuin tämä puu tuli eteen, olimme puhuneet, kuinka korkeat puut antavat ympäristöön mittakaavaa...

Mökin pihalta löytyi sitten kukassa oleva lehtosinilatva (Polemonium caeruleum). Sitä näkyi muuallakin tienvarsissa ja pihojen reunoilla. Se on kiitollinen viljelykasvi, joka liikkuu itsekseen pitkin pihaa, vähän niin kuin akileijakin. Se siis pysyy huonosti lestissään, eli penkissä, mutta ei siitä mitään haittaa ole muuallakaan. Ja vanhoissa pihoissa se elelee pitkään, usein pitempään kuin rakennukset. Silloin siitä tulee ikään kuin luonnonkasvin kaltainen, kulttuuritulokas.

Tässä (Leenan) kuvassa on mukava vanhan mökin tunnelma. Jäi vain vaivaamaan, mitä muita vanhoja koristekasveja sieltä olisikaan löytynyt. Kuvaa suurentamalla en varmasti löydä kuin metsäruusua.

Minä kuvailin tänään vain autosta. Sattui tällainen Siikalatvan ilmoitus. On kuulemma suolentopalloa ja mm. lasten suokasviretki. Minä rakastan soita, mutta jätän lentopallon väliin.

Kurunnevalle minulle sattumalta soitettiin Kalevasta ja kysyttiin, miksi tänä vuonna on niin paljon tupasvillaa. Syystä ei ole aavistustakaan, tällainen koskee vähän kasvia kuin kasvia, vastasin - joku vuosi on joskus hyvä, toinen huono, itse kullekin vuorollaan. Syyt ovat liian syvällä. Ja monet. Säät, sairaudet, hyönteiset. Kerroin kyllä, että parina viime vuonna olen Haukiputaan lähisoilla ihmetellyt, kun ei ole tupasvillan villoja... jotenkin tähän asti luulin, että niitä nyt on aina. Eikä kukaan minullekaan silloin osannut vastata. Yleisten kasvien yleisyyteen tai niiden kukinnan runsauteen ei kyllä aina tule kiinnittäneeksi huomiota. Mutta siis lopuksi, kuva (minun) viittoo nyt tuonne suokulttuuriin.

Kasvikuvaaja rannalla

2008-07-08T22:26:00.001+03:00

Sateen välissä kävimme rannalla; näinkin sinistä välillä näkyi. Pohjoistuuli oli lakaissut taivaan, ja vedet, rannoilta. Sinikaislat värjöttelivät vedettömällä maalla. Nataniitty velloi puuskissa. Piti kumartua alas, että näki jotain kaunista ja paikallapysyvää, rantamataran punaiset heteet, odattomat lehdet.

Siikajoella, ihan kuminassa

2008-07-02T19:53:00.001+03:00

En ole mitään kirjoittanut kahteen viikkoon! Niin on kiireitä kasviharrastajalla kesällä... Nyt muutama kuva Siikajokivarresta, Rantsilasta, Porkanrannan seutuvilta. Aiheeksi valitsin kuminan (Carum carvi).

Siikajokivarsi on täällä täyteen rakennettu. Peltojen kohdalla on vain muutaman metrin piennar, jos sitäkään. Oikeastaan vain metsittynyt ja pusikoitunut jokitörmä. Joka paikassa missä tulvan ja törmän väliin mahduin, näin metsäruusuja (Rosa majalis) ja kieloa (Convallaria majalis). Paljon harvinaisempia pientareilla olivat ruusuruoho (Knautia arvensis) ja pukinjuuri (Pimpinella saxifraga). Jälkimmäinen ei vielä kuki, mutta ruusuruohoa näki muutaman kukassa, joen itäpuolella. Kaikki nämä ovat kivoja niittykukkia, aika harvinaisia Oulun seudulla.

Mieleen jäivät kuitenkin kuminat. Kuminaa näytti kasvavan joka talon pihassa ja pihan pientareilla. Laitumillakin näkyi runsaita laikkuja - eivätkö lehmät syö sitä, tietääkö joku? Tien pientareilla oli muutamia. Mutta yhteys asutukseen oli aivan selvä. Kumina onkin täällä muinaistulokas, kenties ennen paljon enemmän käytetty kuin nykyään. Maustehan se on.

Kuminaa näkyi yhtenäisinä laikkuina myös yläkuvan autiotalon jäänteillä, entisellä pihalla. Tästä talosta oli jäljellä oikeastaan vain porstua, ja pihalla kuminat ja pihatuomi. Kun talo häviää, kuminat jäävät ja ovat niin kauan kuin hiukan avointa ja matalaa niittyä on. Niityillä kumina on kuin koiranputki, mutta kaikin tavoin hennompi. Ja matalampi. Koiranputken hallitsema suurruohosto tukahduttaa sen. Vanhojen talojen pihat eivät ole enää niin ravinteikkaita, että koiranputki viihtyisi niillä, mutta kumina kyllä.

Kumina on kaksivuotinen. Se kukkii vasta toisena vuotena. Ensimmäisen vuoden ruusukelehdet ovat ihan erilaiset eivätkä näy näissä kuvissa. Toisen vuoden varsilehdet ovat kuin tillin versoja.

Mutta eroaa kumina kukiltaan myös koiranputkesta, kun katsoo tarpeeksi läheltä. Kuminan yksittäiset pikkukukat ovat ihan pieniä, melkein olemattomia. Niitä näkyy yllä. Kun taas koiranputken (Anthriscus sylvestris) pikkukukissa on vaihtelevan kokoiset, hassustikin erimuotoiset terälehdet, kuva alla. Vertailun voi tehdä näinkin päin - nyt kuva kukinnon alta.

Vauhdin hurmaa, luonnonkukkaväki!

2008-06-15T21:00:00.000+03:00

Lättähatulla mentiin... Ja totesin, että keholla on muisti. Tärinät, kolinat, hajut - kaikki oli tuttua, kuin eilen olisi viimeksi matkannut Mattilaan. Se oli minun lapsuuteni mökkireissuja.

Väkeä oli paljon, kaksi vaunullista, ja konnarina Hannu Karvonen. Vaunuun tullessaan hän huusi "Ja sitten katsotaan liput!" huomatakseen, että ne olivat hänen taskussaan. Olivat tehneet pienet sievät luonnonkukkaliput välille Oulu-Muhos-Oulu. Siitä sitten jakamaan.

Vettäkin tuli - "Eipähän ollut kuiva reissu!", lohkoi joku. Väkeä oli kolmeen ryhmään vähän liikaa, mutta Pikkaralassa vaunusta lähti sateeseen vain osa. Sainpahan minäkin kuunnella Taunon tiivistyksiä.

Retken kohokohta taisi kuitenkin olla kohmeinen poppelikiitäjä, joka tavattiin kasvin varrelta sadetta pitämässä. Sitä kuvaamaan jonotettiin.

En pystynyt itse juurikaan kuvaamaan, muutaman kuvan junassa otin. Alla olevat on edelliseltä päivältä, meren rannalta. Alla rantalehdon kimaltelevaa tunnelmaa, puna-ailakkimetsää. Täällä se (Silene dioica) on alkuperäisellä kasvupaikallaan. Sen alla sitten ruohokanukka (Cornus suecica)

Ruohokanukka aloitteli aukkopaikoissa kukintaansa. Aika merkillinen kukka. Valkoiset lehdet ovat muuntuneita kasvulehtiä, varsinainen kukka on musta. Valkoisin hetein. Niin paljon en ole vielä tähän kasviin perehtynyt , että osaisin sanoa heteettömästä, onko se jo kukkinut vai vasta nupulla. Sen lehti on lisäksi "silposuoninen", kuin yksisirkkaisella. Tämä on poikkeus siitä säännöstä, että yksisirkkaiset tunnistaa lehden suonituksesta. (Kuvan objektiivina normaali Sony 16-105 mm plus 1,5 kertaa suurentava makrolinssi. Kasvi valossa varjoa vasten. Aamuvalo.)

Tervetuloa Muhoksen asemalle, luonnonkukkaväki

2008-06-12T21:09:00.000+03:00

... kävimme harjoittelemassa oululaisten retkeä lättähatulla Muhokselle. Teimme samalla aseman ruudusta ns. atlaskortin. Alla kuvassa Tauno Ulvinen, jaloissaan Oulun lahja Muhokselle, hietapitkäpalko (Cardaminopsis arenosa). Muhoksen kirkolla meitä oli lisäksi mukana Erkki Vilpa ja Pekka Lähdesmäki. - Tauno muuten ideoi aikanaan hietapitkäpalosta oulun nimikkokasvin.

Olisimme tutkineet myös muutaman vanhan seisakkeen, mutta ne on kaikki purettu! Pysähdyimme kuitenkin Sosossa ja tutkimme ympäristöä. Kävimme radan lähellä olevan Merikosken puutarhan pihalla. Ihailimme komeaa kukkivaa revonpapukasvustoa, kun huomasin sen edessä jotain oudompaa. Suomenhierakka (Rumex pseudonatronatus), rikkana! Taisi olla reissun harvinaisin kasvi, meille kun Pikkaralan seisakkeen perämerenmaruna oli Oulun kasvit -selvityksistä tuttu.

Aikaa ei ollut kuvauskulmien etsintään, siispä tämä jäi ainoaksi dokumentiksi. Oikein hyvin kuvassa ei näy kuinka kapea ja ryppyinen lehti on verrattuna hevonhierakkaan. Itse olen nähnyt kasvia vain Hollolassa, Tauno muisteli nähneensä viimeksi Perämeren saarilla. Sen levinneisyysalue on pääasiassa rannikolla, erityisesti kaakossa ja Merenkurkussa, mutta sisämaassakin sitä harvakseltaan on. HATIKAN kasviatlaksesta voi netissä selailla levinneisyyskarttoja. Oulusta sitä ei ole tavattu, mutta Haukiputaalta ja Iistä kylläkin. Ja yksi tähän verrattava puutarhatieto on Kiimingistä.

Toinen erikoisempi havainto oli siperianorapihlaja (Crataegus sanguinea) puutarhasta karanneena muhoslaisen ojan rinteessä. Paikalle ei suoraan taloja näkynyt, luultavasti lintujen paikalle tuoma siis. Siperianorapihlaja on vanha koristekasvi, mutta karkulaishavaintoja on vähän. Oulusta olen kerännyt yhden näytteen, mutta muita havaintoja Pohjois-Suomesta ei taida olla. Sen oksa on tumman viininpunainen ja piikki eli ora lyhyt ja lehti parihalkoinen. Näillä tiedoin se eroaa selvästi yleisestä aitaorapihlajasta, joka karkailee luontoon joskus sekin.

Hailuodon jokipaju

2008-06-08T20:32:00.000+03:00

Oli tilaisuus käydä Hailuodon Marjaniemessä; siispä piipahdin katsomassa myös jokipajun (Salix triandra) Hailuodon ainoaa esiintymää. Pensas on tunnettu muistaakseni vuodesta 1975, ja aika moni opiskelija on kenttäkurssien yhteydessä kai nähnyt ja näytteenkin tallentanut. Kuvaa en ole missään hoksannut eikä aivan tarkkaa paikkatietoa ole löytynyt.

Pensas on Ranta-Sumpun leirintäalueen takana Hannauksenrantalammesta tulevan pienen laskuojan reunalla. Ranta-Sumpun edustalle on perustettu vastikään luonnonsuojelualue. Suojelun perustana ovat luontotyypit viralliselta nimeltä luonnontilainen hiekkaranta ja puuttomat dyynit. Pensas on hiukan korkeimman dyynin takana, GPS-koordinaatin mukaan juuri ja juuri luonnonsuojelualueen sisällä. Uhanalaistarkasteluissa jokipaju on katsottu silmälläpidettäväksi lajiksi. Eli periaatteessa jokipaju on paikalla turvassa.

Jokipaju on loppujen lopuksi hyvin paikallinen laji Suomessa. Oulun seudulla sitä on Liminganlahteen laskevien jokien varsilla, erityisesti Ängesleväjoella. Muut esiintymiskeskukset ovat Tornionjoen ja Kemijoen alajuoksuilla.

Hailuodossa luontopolun esitteessä sanotaan, että Hailuodon pensaassa olisi hede- ja emiyksilöitä. Jokipaju kukkii lehtien puhjetessa, eli parhaillaan. Ajattelin kuvata kummankin sukupuolen kukinnot, mutta löysin vain emi- eli työttökukkia (kuva alla).

Jokipaju on helpoin tunnistaa vanhemmista oksista ja rungoista. Kuori kesii irti ja paljastaa alta oranssin uuden kuoren. Alla runkokuvakin, samasta pensaasta.

Ja lopuksi kuva korkeimman dyynin päältä Ranta-Sumpun ja Marjaniemen suuntaan. Suurella dyynillä kasvaa rantavehnää, pietaryrttiä, suola-arhoa, sarjakeltanoa, hiirenvirnaa. Pensaalta metsään päin oli pieniä merinätkelmän taimia. Aivan jokipajun vieressä kasvaa pieni harmaaleppä, joka taitaa olla merenrantojen harmaakarvaista karjalanharmaalepää (Alnus incana var. argentata). Se sopisi luontopolulla jokipajun kanssa samaan opastauluun.

Etelänpaimenmatara

2008-06-04T08:08:00.001+03:00

Etelänpaimenmatara (Galium mollugo L.) on näitä sarjassa hyvin harvinaiset kasvit. Retkeilykasvioon se tuli mukaan viimeisissä "lisäyksissä ja korjauksissa neljänteen painokseen" (2005). Siinä se mainitaan kolmesta paikasta Suomessa; yksi on tuo edellisessä postissa esitelty ukkomansikkapaikka, entinen heinäniitty Hollolan Herralassa. Suuressa Pohjolan kasviossa kasvi mainitaan, mutta kuvaa ei ole. Siinä sen suomalaisena nimenä vilahtaa saksanmatara. Kasvia ei ole myöskään Den virtuella floran -nettikasviossa.

Sain nyt kuvan nuoresta yksilöstä. Keräsin aikanaan näytteen erikoisena paimenmatarana, mutta Tauno Ulvinen ja Arto Kurtto sittemmin määrittivät sen etelänpaimenmataraksi (Galium mollugo L.).

Kuvassa on mittasuhteita antamassa myös huopaohdakkeen (Cirsium helenioides)lehtiä. Muita kasveja tällä koivikoksi muuttuneella vanhalla heinäniityllä ovat mm. nurmipuntarpää (Alopecurus pratensis) ja piennarpoimulehti (Alchemilla vulgaris). Mainittakoon, että niityllä yritettiin viljellä ennen koivuja myös hybridihaapaa, mutta ne tuhoutuivat sairauteen ja korvattiin koivuilla. Eiköhän etelänpaimenmatara kuitenkin tullut paikalle heinänsiemenen mukana. Niityn aiempi omistaja oli kyllä myös rautatieläinen...

Kuvasta käy ilmi muutama ero tavalliseen paimenmataraan. Lehdet ovat leveämmät ja tylpemmät ja koko kasvi on pystympi. Ilmeisesti tämän kasvin synonyymejä ovatkin Galium erectum Huds., Galium mollugo ssp. erectum (Huds.) Briq., Galium mollugo var. erectum (Huds.) Domin (BONAP U.S. Checklist 1998). Noissa nimissä tuo erectum viittaa pystykasvuisuuteen, mikä näkyykin kuvasta selvästi. Tavallinen paimenmatara on kyllä nuorena pysty sekin mutta kaikin tavoin hennompi. Nimistösekavuutta lisää, että Galium mollugoa on käytetty tarkoittamaan myös tavallista paimenmataraa Galium album.

(Odottelen yhä uutta tietokonetta. Tätä väliaikaista konetta ei ole kalibroitu ja näyttö on selvästi liian kirkas ja kontrastiton. Hirvittää miltä kuva näyttää...)

Mansikankukissa

2008-06-02T21:45:00.000+03:00

Lakkiaisreissu Heksinkiin on tehty. Ajomatka humisee päässä vieläkin. Matkalla pysähdyimme Lahden seudulle, Hollolan Herralassa, ja siellä saatoin sentään vähän kuvata. kesä oli pitemmällä kuin täällä, ensimmäiset koiranputket olivat juuri kukkimassa. Ja mansikat. Mökin vieressä on vanhalle heinäpellolle tehty koivikko. On siellä ollut sodan aikaan jotain asutustakin. Vanhasta niitystä ja asutuksesta kertovat monet koivikon kasvilajit, mm. ukkomansikka. Yläkuvassa on kuitenkin tavallinen ahomansikka, vertailun vuoksi.

Oulun seudulla ei ole tiedossani lainkaan ukkomansikkaa. Se on vanha viljelyskasvi, joka eroaa nykyisistä siinä että se on kaksikotinen. Eli tyttökukissa on surkastuneita tai toimimatomia heteitä ja poikakukissa puuttuva tai surkastunut emi.

Tämä ei ole koskaan ole ollut minulle oikein selvää. Siksipä nyt kurkistelin makro-objektiivin kanssa mansikankukkiin. Metsäesiintymät ovat usein jäänteitä vain joko poika- tai tyttökukista, ja siksi niissä ei enää näe marjoja. Mielestäni nyt onnistuin löytämään kummankin sukupuolen kukat, myös sellaisen, josta puuttui emiö kokonaan. Ukkomansikkaa näytti metsässä olevan sen verran reilusti, että täytyypä etsiä kesällä löytäisikö marjaa. Mielelläni maistaisin.

Taigaleinikki

2008-05-28T19:37:00.001+03:00

Panin hietapitkäpalko -kuvia puistoblogiini, laitetaan taigaleinikki tänne. Kuvat ovat samalta päivältä (25.5.) ja aika lähekkäisiltä paikoilta Toppilansaaresta. Taigaleinikki (Ranunculus nothus) on ainakin jollain lailla Oulun harvinaisin luonnonkasvi, mutta kasvaa nykyään lähinnä kulttuurivaikuteisilla paikoilla.

Se kuuluu ns. kevätleinikkien (Ranunculus auricomus) ryhmään, joka koostuu useista toisiaan muistuttavista ns. apomiktisista lajeista. (Apomiktinen = siemenkasvi joka lisääntyy ilman hedelmöitystä). Ennen puhuttiin "pikkulajeista". Kevätleinikin kuvasi Oulusta jo A. J. Mela yli 100 vuotta sitten, silloin Linnansaaresta. Sittemmin sitä löytyi mm. Toppilan seudulta 1950-luvulla, josta sen muutama vuosi sitten uudelleen tapasin. Tauno Ulvinen löysi sitä vanhojen tietojen perusteella Sanginjokivarresta huvilatontilta. Samana pidettyä kasvia on kerätty Oulun lisäksi vain Puolangalta. Näissä kevätleinikeissä riittäisi tutkimista, myös ekologiselta kannalta. Onhan se aika jännä menestymisstrategia pysyä mahdollisimman samanlaisena sukupolvesta toiseen. Osa näistä käsitykseni mukaan saattaa välillä lisääntyä suvullisesti.

Hyvin hankala valokuvattava tämä taigaleinikki on. Se on hyvin rentovartinen, siis makaa maassa. Sillä on vain yksi alalehti. Se kasvaa alakuvan lehtomaisessa metsässä Toppilansaaren autopuiston kupeessa. Yläkuvassa tuen sen kädellä pystyyn, itse makaan maassa. Ylhäältäpäin maata vasten kuvattuna se hukkuu muuan kasvillisuuden joukkoon.

Taigaleinikki on käsitykseni mukaan Oulussa keväällä ensimmäisenä kukkiva leinikkilaji. Varhaisen kukintansa ja erikoisen tarinansa takia sitä tulee kevällä käytyä katsomassa. Jossain kulttuurimaassa siitä tehtäisiin tarinansa vuoksi luonnonmuistomerkki. Tarinan kautta voitaisiin muistella vanhaa Oulua, A.J.Melaa, muiden oululaisten botanistien historiaa, Toppilansaaren muutenkin poikkeavaa kasvillisuushistoriaa ja sen luonnon erityispiirteitä. Kasvupaikkakin on sopiva, sillä tien toisella puolen on nyt historiallinen Hannalan huvila.

Voikukka vain !

2008-05-26T05:25:00.000+03:00

Makroilua edelleen... mutta olen muutamia päivi poissa!

---

Rentukan nuput

2008-05-22T12:20:00.000+03:00

- "Kylläpä on kulleron näköisiä!", sanoi Leena kun näki nämä rentukan nuput. Sukulaisia ovat, muttei samasta suvusta. Rentukat kuuluvat sukuun Caltha, kullerot ovat Trolliuksia. "Kulleron kukka muistuttaa aika paljon rentukan kukkaa", aloittaa kulleroitten esittelyn vanha Jalaksen Suuri kasvikirja. Yhtäläisyydet ovat kukan rakenteessa, kukkalehtien asennoissa ja vaihtelevassa lukumäärässä. Maailmalta löytyy myös sellaisia kullerolajeja, joiden kukat aukeavat enemmän, vähän rentukan tapaan.

Sama Jalaksen kirja sanoo, että rentukan kukka on ehkä kasveistamme alkeellisin koppisiemeisten kukka. Sillä ei esimerkiksi ole erillisiä verhiö- ja teriölehtiä. Kullerolla on jo vähän pitemmälle kehittynyt kukka. Alkeellinen kukka tarkoittaa myös, että laji on hyvin vanha. Eikä se tarkoita, etteikö se olisi kaunis.

Rentukka on Pohjolan vuokko. Täällä kun ei ole valko-, kelta- eikä sinivuokkoja maalaamassa maisemaa, täytyy tyytyä rentukkaan. Se on ensimmäinen maisemassa kunnolla kauas näkyvä kevätkasvi. Mutta Oulussa sekään ei ole kovin yleinen.

Nämä kuvat on otettu 22.5. kun ensimmäiset rentukan kukat ovat auenneet kaikkein lämpimimmillä paikoilla. Varjoisissa puronvarsissa tuskin nuppuja vielä huomaa.

Ylivuotinen ahonoidanlukko

2008-05-18T15:33:00.001+03:00

Ahonoidanlukko on harvinainen ja harvojen tuntema kasvi. Se on maata vasten painautuva itiökasvi. Noidanlukkojen nykyiset kasvupaikat ovat enmmäkseen ihmisympäristöissä, ja ne vähenevät koko ajan. Ahonoidanlukko on matalakasvuisten niittyjen, pientareiden, pihanreunojen kasvi. Se on hyötynyt laidunnuksesta, niitosta, kaikesta toiminnasta mikä on pitänyt kasvillisuuden pikemmin avoimena kuin sulkeutuvana. Hylätyissä pihapiireissä ja niityillä se sinnittelee vielä ihmisten lähdettyä.

Sinnittelijä on kuvankin kasvi. Se on kuvattu Seelannissa, vanhalta heinäpellolta, hajonneen ladon edustalta. Oulun kasvit -kirjaa kirjoitettaessa sitä nähtiin paikalla vielä toista sataa. Kun nyt kävin tutkimassa paikkaa, löysin alta kymmenen. Mutta en perannut paikkaa kovinkaan huolellisesti.

Alue on juuri kaavoitettuna. Suunnittelijat tietävät tästä uhanalaisesiintymästä. Se haluttaisiin siirtää. Kasvitieteellisessä puutarhassa noidanlukkoa on istutettu, mutta huonoin tuloksin. Omia aikojaan se kyllä levisi puutarhan kukkuloille, mutta ei osoitetulle paikalle. Kasvilla on vahva maanalainen elämänsä, yhteiselämä sienirihmojen kanssa. Ne lienevät sille välttämättömiä. Siirtäminen sienirihmojen kera - sitä ei taida hallita kukaan.

Toisaalta suojelu paikallakin on vaikeaa. Niitylle pitäisi keksiä sellaista käyttöä, joka pitäisi noidanlukot elossa. Liikkuminen ei saisi olla liian raskasta, ja kasvillisuuden olisi pysyttävä matalana. Moottoritien piennar vaikuttaisi sopivalta paikalta, jos sen sinne saisi ja jos sitä osattaisiin hoitaa. Korvaavien ympäristöjen kehittely lienee ihan lapsenkengissä.

Kuvan ahonoidanlukon (Botrychium multifidum) lehti on ylitalvinen. Se kasvattaa kyllä uuden lehden, mutta vanha yhteyttää vielä kesän aluksi. Se on vielä tällä hetkellä helpohkosti löydettävissä, joten pitäkääpä toukokuussa pientareilla silmänne auki. Sitä kasvaa melko keskustassakin eräässä tienleikkauksessa, vaikka kasvupaikkoja koko Oulussa on kai kymmenkunta. "Kukkivan" eli itiölavallisen kasvin löytää vasta heinäkuussa.

--

PS Minulta hajosi tietokone. Ensin se kaatuili, sitten ei käynnistynyt, tai käynnistyi vain vikasietotilaan. Tapahtumienvalvonnasta en löytänyt kunnon selityksiä, jokin laite ei toimi...; lopulta päädyin (emolevyn integroituun) verkkokorttiin. Kun ajattelin kokeilla uutta verkkokorttia, avasin koneen, ja löysin paikaltaan irronneen emolevyn virtapiirin jäähdyttimen, siilin. Mekaaninen vika siis! Huomenna kone lähtenee huoltoon... jos joku huolii. (Puolentoista)tuhannen taalan kysymys...

Kaivoin vanhan prutkun esiin, sillä teen jotain mutta CS3, Lightroom, karttaohjelmat, GPS ym ei ole nyt käytössäni, selaimen salasanat ja tunnukset olen tallentanut kuvana muistitikulleni, onneksi.

--

Lopuksi vastavalo-makrokuva eilispäivältä, taas on aiheena variksenmarja (Empetrum nigrum). Tämä on kasvutavaltaan rehevää, korkeaa, harvalehtistä tyyppiä. Hienon punainen varsi!

Pajupusu - A willow´s kiss

2008-05-10T07:26:00.000+03:00

Pajut ovat kaksikotisia, eli niillä on tyttö- ja poikakukat eri pensaissa. Siksipä kukkia näkee harvoin vierekkäin. Keltaisia hedepensaita pidetään varmaan ainoina oikeina kukkivina pajupensaina, huomaamattomampia tyttöpensaita ehkä ohikukkineina.

Mutta tässä ne ovat nyt lähekkäin, kiiltopajun (Salix phylicifolia) tyttö- ja poikakukat. Monet yksityiskohdat näkyvät kuin suurennuslasilla. Mutta onhan tämä nätti kuvakin, ja toisiinsa kurottuvat kukinnot kuin yin ja yang.

Kevätpiippo, taas kerran!

2008-05-07T21:17:00.000+03:00

Kevätpiippoon palaan joka kevät. Oli aika, kun keväisin kirjoitin siitä, tai sen avulla. Nykyään kuvaan sen joka kevät. Sen kukinnon ja kukkien rakenne kiehtoo minua. Kukinto on epäsäännöllinen, kukka taas yksinkertainen ja säännöllinen. Koko kasvi on maamme yleisimpiä kasveja, jonka kyllä huomaa, jos varhain keväällä metsässä liikkuu. Sen vihreät, harmaa- ja pitkäkarvaiset lehdet paistattelevat ensimmäisissä pälvissä.

Katsokaapa tätä ja viimevuotista kuvaa vierestä joko hakusanalla kevätpiippo tai Luzula pilosa. Ei kasvikuvankaan tosiaan tarvitse olla yhdestä puusta veistetty. Ehkä vaikea tajuta samaksi kasviksi!

--

Suon vappukukat Oulun seudulla

2008-05-03T09:32:00.000+03:00

Kukkiminen alkaa soilta, soitten laitamilta ja kankailta. Ensimmäinen taitaa olla variksenmarja. Toisaalta sen kukkimista ei juuri kukaan huomaa. Vaivero on vielä nupulla. Nämä kuvat on otettu 2.5. Haukiputaan puolella. Mutta Oulun eteläpuolella, Tyrnävällä ja Limingassa, ollaan jo päiviä tästä edellä.

Yläkuvan vapputunnelmissa tupasvilla (Eriophorum vaginatum) ja vaivero (Chamaedaphne calyculata). Ne käyn joka kevät kuvaamassa. Uikulanjärvi oli juuri vapautunut jäistä, ja joutsenet jo aloittivat pesintäänsä. (Joku oli ajellut huvikseen rantanevalla mönkijällä! Uikulanjärvi kuuluu Naturaan!).

Kuvat on rakennettu lähilinssiä ominaisuuksia ajatellen. Asetelmia siis. Mutta ei Photoshop-yhdistelmiä.

Variksenmarja (Empetrum nigrum) kuulukoon taas tämän kevään haasteisiin. Tässä yksi ensi yrityksistä. Kukkivaa variksenmarjaa on hankala löytää - tai ei sittenkään, huomasin eilen. Varmuudella niitä löytää jos variksenmarjavarvikko pölisee kun sitä kädellä heilauttaa! Tai sitten voi etsiä vanhojen marjoneiden versojen ympäristöstä.

Lisähankaluutta tuo se, että variksenmarjoja on kaksi alalajia. Pohjanvariksenmarja (subsp. hermaphroditum) on helpoin tunnistaa kesällä, kun marjan tyvellä on kuihtuneita heteitä. Etelänvariksenmarjalla (subsp. nigrum) heteet ja emikukat ovat eri yksilöissä.

Etelänvariksenmarjan emi- ja hedekukat onnistuin kuvaamaan Oulun kasvit -kirjaan digipokkarin ja luupin yhdistelmällä. Nyt taisi myös tulla kuvia vain heteistä eli urospuolisista etelänvariksenamarjoista. Mutta kyllä heteiden juurella taitaa häämöttää vaaleanpunaiset terälehdetkin... Haastetta riittää lajissa joka saattaa olla se Suomen yleisin koska viihtyy niin metsissä kuin suomättäillä. Mitä lienee oikeanpuolimmaisen nupuissa?

Yksi eteläisen tuntomerkkejä on myös se, että lehden alapinnan valkoinen juova ei ole kuopassa. Mutta kukkiva pohjanvariksenmarja - yhä etsinnässä.

--

OULUN KASVIT PIIMÄPERÄLTÄ PILPASUOLLE

Kirjakaupoista loppuunmyytyä teosta löytyy vielä asianharrastajille. Ota yhteyttä sähköpostilla (natans (at) baanamail.fi) tai puhelimella 040-7592277)

Korvakkeista kissoihin

2008-05-01T16:40:00.000+03:00

Hankin lähilinssin (Raynox DCR-250 2.5x macro) objektiivin nokkaan. Kyseessä on kahden linssin systeemi, mutta enempää ei tekniikkaa heru! Pitää kokeilla ennen kuin edes perehtyy. Panin linssin kiinteäpolttoväliseen 80 mm makro-objeketiiviin (Sigma), ja menin kuvaamaan.

Siitä saakka kun siirryin järkkäriin, olen kaivannut digipokkareiden mutkatonta makroilua. Meikäläinen kun joutuu muutenkin välillä käyttämään luuppia. Yllätyin tuloksista mutta törmäsin heti "oikean" makroilun ongelmiin - olematon syvätarkkuus, tarkkuutta vaativa tarkennus... Parhaat kuvat tulivatkin kun kohde oli liki yhdessä tasossa, kertaakaan en oikeastaan vielä onnistunut minimaisemassa. Mikä olisi toive ja tavoite. Maisemallehan on aina hyväksi syvyys.

Makroilu menee helposti häränsilmä-kompositioon eli kohde kuvan keskipisteeseen. Näissä kuvissa on taiteiltu tämänkin kanssa. Jos kohde peittääkin melkein kuva-alan, tulee kompositioksi kohteen sisäinen rakenne... kuten toivoakseni mesiangervon korvakkeissa.

Korvakkeet ovat pienet lehdet lehtiruodin tyvessä. Jos mesiangervon isoa lehteä katsoo tarkkaan, huomaa että se on rakenteeltaan aika merkillinen. Isossa lehdessä on vuorotellen isoja lehdyköitä ja ihan pieniä lehdyköitä, melkein kuin tämä.

Kuvassa on haavan vappuiset silmut. Ei elettäkään vielä. Nämä silmut taitavat aueta Suomen lehtipuista viimeisinä. - Taustan saa tällä lähilinssillä tasaiseksi, mikä on pokkareilla usein vaikeaa. Tosin tasaisen taustan kanssa ei voi kertoa monessa tasossa tarinaa.

Tai on sitä syvyystarkkuutta jonkun verran. Kertokoon tästä asiasta voiveitsi ja rasva-aallot. Syväterävyyttä on sentään jonkin verran. Aukko pieni, f20, ja suljinaika melko pitkä, 1/20 sek, mutta käsivaralta onnistui. ISO luisui jo 800:aan mutta ei häiritse.

Itämeren kotoperäiset - onko niitä?

2008-04-23T14:09:00.000+03:00

Jari Särkkä Raahesta oli huomannut, että Itämeri-portaalissa väitetään, ettei Itämeren piirissä ole ainuttakaan kotoperäistä lajia. Merentutkimuslaitoksen juttu alkaa näin räväkästi:

"Mitä sellaisia eliöitä Itämeressä on, joita ei ole muualla?
Ei mitään. Itämeressä ei tavata ainuttakaan kotoperäistä eli edeemistä kasvi- tai eläinlajia." Linkki juttuun:

http://www.fimr.fi/fi/ajankohtaista/kysymykset/fi_FI/kotoperainen/

Yllä on yksi Itämeren kotoperäisistä kasveista, perämerensilmäruoho (Euphrasia bottnica). Kuvassa se on oikeaa kokoaan suurempana. Perämeremsilmäruoho on "pienisilmäinen" eli kukkakin on pieni, 2,5-3,5 milliä. Vertailun vuoksi yleisen ketosilmäruohon kukka on 7-10 mm eli 2-3 kertaa suurempi.- Kuva on Oulun kaupungin alueelta, Kempeleenlahden rantaruovikon aukosta, Raatimiehenniityltä. Kuva on otettu elokuussa 2003.

Kasvitieteilijät tuntevat useita Itämeren kotoperäistä kasveja. Juuri Itämeri taitaa Skandinaviassa synnyttää endeemisille otollisia oloja.Päätin kerrata, miten Pohjoismaiden nykyinen kasviraamattu Flora Nordica asian esittää.

Kirjassa kuvataan Baltian merenrannoilta ("Baltic shores") moninainen määrä lajiutumisen eri vaiheissa oleva lajeja. Itämeri on nuori ja suolapitoisuudeltaan matala. Maannouseman ja murtoveden takia ympäristö on haasteellinen, poikkeava. Näihin oloihin sopeutuneita tai sopeutuvia endeemisiä kasveja kirjassa on lueteltu yhteensä 30 taksonia (s. 151-152).

Teos jakaa nämä endeemiset taksonit neljään ryhmään.

1) Maannousema-alueen piirissä rannoilla kasvavia pioneerilajit: 14 endeemistä taksonia.

2) Paitsi Itämeren myös myös jäämeren rannikolla (Norja, Venäjä) esiintyviä endeemisiä taksoneita on 3.

3) Baltian eteläosien rannikolla on 8 taksonia, jotka eivät ole maannousualueella.

4) Sekä Baltian eteläosien rannikolla että eteläisen Skandinavian länsirannikolla tavataan 5 taksonia.

15 näistä 30:stä on muunnoksia (varieties), ja 10 alalajeja. Viittä pidetään lajeina. Ne ovat perämerensilmäruoho (Euphrasia bottnica), suolasara (Carex halophila), upossarpio (Alisma wahlenbergii), pohjanlahdenlauha (Deschampsia bottnica) ja meritatar (Polygonum oxyspermum).

Näistä suolasaran Carex halophilan asema kotoperäisenä on muuttumassa. Suolasaran esiintymisalue on Oulun seudulla ja sen tuntumassa. Sen kuvasi aikoinaan Fredrik Nylander Kuolasta ja Oulun seudulta kuvatusta materiaalista. Nyt tieteellisessä Ann.Bot.fennici Vol 49 -lehdessä Henry Väre on tullut tulokseen - muiden tutkijoiden ohella - että suolasaralle kuuluu tieteelliseksi nimeksi Carex recta Boot. Carex rectan levinneisyysalue ulottuu aina Pohjois-Amerikkaan.

Suolasara on risteymäperäinen laji, stabiili hybridi, ehkä useassa paikassa syntynyt. Usein endeemiset taksonit ovatkin syntyneet risteytymällä. Flora Nordican mukaan ei-risteymäperäisiä endeemejä taksoneita (lajitasolla) on Pohjolassa todella vähän eli kaksi: perämerensilmäruoho(Euphrasia bottnica), ja ruijansorsimo (Puccinellia finmarchica), mutta näistäkin siis toinen Baltian rannikon piiristä!

Talviuni ohi - kuvaamaan uusi tavoittein

2008-04-14T08:21:00.000+03:00

Blogi on ollut talvilevossa, ei aiheiden eikä kuvien puutteiden takia, eikä edes postittajan talviunen takia, vaan nykyihmiselle niin tärkeiden töiden takia. Monenmoista projektia on kertyi talvelle, mm. digiperuskurssin pito Iin kansalaisopistossa. Opettaminen oli pitkästä aikaa mukavaa, mutta kurssin oppimateriaalien teko työlästä, joskin myös palkitsevaa. Kahlasin myös liki 500-sivuisen e-kirjan omasta kamerastani ja sen ominaisuuksista. Kirjan kirjoittaja väitti, että aloittelijan kuvat paranevat nopeimmin ei niinkään opettamalla kameran tekniikkaa vaan kuvan sommittelua. Kun myös oppilaat kiinnostuivat siitä, käytimme aiheeseen muutaman tunnin ja palasimme siihen tavan takaa.

Löysin kurssia valmistellessani netistä aarreaitan eli laajan artikkelikokoelman aiheesta (valo)kuvan kompositio. Olen kasvikuvieni kanssa ollut hiukan hukassa tai vailla tavoitteita, koska kasvikuva niin usein on "vain" dokumentti, parhaimmillaankin potretti. Yleensä ottaen kasvikuvaajan kuvassa on kasvi, joka esittää vain itseään, pahimmillaan juuri kuvan keskipisteessä, In The Bull´s Eye eli Häränsilmässä. Häränsilmä on se kuvan keskipiste, johon ei pitäisi laittaa kuvan tärkeintä aihetta, pointtia. Katse kohdistuu ensiksi siihen, ja toiseksi siihen, ja kolmanneksi, ja väsyy, ja häipyy.

Komposition kautta joutuu kysymään mitä kuva-alalla oikeastaan on. Tämä on tietenkin se kuvan peruskysymys. Ja miksi? Missä suhteissa? Mikä painottuu? Miten kertomus syntyy? Tällaisten ajatusten merkeissä kasviblogi herää...

Ylläolevan pietaryrttikuvan kävin kuvaamassa takapihalla nämä ajatukset mielessäni. Valitsin yhden kukinnon, ja siitä lumisen kukan, lähtökohdaksi. Teräväksi kohdaksi. (Että syväterävyyttä sai yhtään, piti ISO eli herkkyys nostaa aina 2000:een.)

Talvesta sai kertoa yksi jäähile. Kukat ovat reippaasti auki, tämä on kukan viimeinen vaihe. Pihalta löytyisi vielä myös siemenellisiä, supussa olevia, mutta se on toinen tarina. Tämä kertoo talvesta, ja tulevasta kesästä melko lämpimin, murretuin värein.

---

Rinnakkaisblogini, puistoblogini, on "pysynyt hengissä" talven yli, koska olen puistokasvillisuuden parissa muutenkin työskennellyt. Olen vienyt tietokantaan puistojen kasvillisuustietoja, mm. Henry Väreen puisto-oppaan karttojen vanhat havainnot. Taustalla on alkusyksystä ilmestyvä Oulun kaupungin omaan käyttöönsä tilaama juhla- ja lahjakirja Oulun keskustan puistoista. Kirja tulee painottumaan puistojen kautta Oulun historiaan, mutta kasvillisuudellakinkin on siinä pieni osa. Yritän puistouolelta ehtiä myös tähän blogiin.

Kalimenojalla, uuden kameran kanssa

2007-12-06T17:11:00.000+02:00

Voi mikä päivä, sateinen ja harrrmaa - kokeilla uutta kameraa (Sony Alpha700 semiprojärkkäri). Kuitenkin ojalle, taas. Kasvikuvaajalla on tietenkin vielä aiheistakin pulaa. Mutta nyt opetellaankin kameraa, ja siksi myös valotustiedot esiin. Kuvasin kokeeksi ja harmaan sadepäivän kunniaksi herkkyysarvolla ISO 1600 ja koko ajan käsivaralta. Entiselläni en voinut sitä käyttää. Tulos näytti jo kamerassa hyvältä mutta ruudulta se yhä yllättää. Latokuvassa suljinaika oli 1/10 sekuntia (! käsivaralta) ja aukko 6,3. Kalimenojan kataja -kuvassa suljin oli 1/30 sek ja aukko 5,6. No, lato nyt pysyy paikallaan, ja katajakin tyynellä. Mutta kamerarungon vakaaja poistaa paljon vapinaa.

Latokuvassa muuten lumi heijastaa hienosti valoa lappeen alle - sehän on kuin salamalla valaistu.

Katajakuvassa kataja on muuten alalajiltaan eteläisempää metsäkatajaa (Juniperus communis ssp communis). Oulun seudulta löytyy myös pohjoisen lapinkatajan ja metsäkatajan välimuotoa. Metsäkatajan pitemmät neulaset harottavat voimakkaasti, risteymän neulaset ovat kauttaaltaan supummassa ja siis enemmän oksanpintaan painuneina.

Sitten se kasvikuvaajan pakollinen talventörröttäjä - tällä kertaa kissankellon kodat. Olen nyt seurannut Kalimenkylän peltoaukean entisten peltojen lajistoa muutaman vuoden. Niittyjä ei ole pitkään aikaan laidunnettu eikä lannoitettu. Niiltä on kyllä niitetty eläimille heinää sen minkä pelto on kasvanut. Niinpä niistä on tulossa hitaasti hienoja ketoja. Mutta vuodet ovat olleet erilaisia. Tänä vuonna oli hirveän paljon sinikelloja, ehkä myös muuallakin. Mutta nämä laajat niityt olivat nyt sinisenään. Eikä kotia ole vieläkään vaikea löytää, kaikkialla niitä on.

Kissankellon kodatkin ovat kellomaisia. Ne helisevät heikosti. Kuivuneet terälehdet ovat kiertyneet tötteröksi. Kodan ohuissa seinissä on pienenpieniä reikiä joista pienenpienet siemenet vähitellen varisevat ulos. Pitääkin tarkistaa olisiko nyt hyvä kerätä kotia ja siemeniä ja tuoda sinikelloja omallekin tontille lisää...

PS Bloggerissa on viime päivinä ollut ongelmia: kun kuvia on klikannut suuuremmaksi, selain on tarjonnut latausikkunaa kun sen pitäisi vain avata kuva suurempana ikkunaan. Bloggerista löytää ohjeet korjaukseen eikä uusissa postauksissa ongelmaa kai enää ole.

Talvisella niityllä

2007-11-18T17:37:00.001+02:00

Taovi tuli Kalimenkyään viime viikolla. Pääsin nyt pyhänä ensi kerran kameran kanssa niitylle; eilinen kun kului kaupungilla ja polulla puuskuttaessa (tämän vuoden uusi harrastus - kunnon kohennus!). Kaikki kuvat ovat Kalimenkylän niityltä. Ensimmäinen on tapettimaista talvigrafiikkaa, josta onnistuin hävittämään syvyysvaikutelmaa. Etualalla pietaryrtti (Tanacetum vulgare), muusta grafiikasta vastaavat syysmaitiaiset (Leontodon autumnalis), kissankellot (Campanula rotundifolia) ja muutama timotei (Phleum pratense).

Niityn reunassa Kalimenojan törmällä kasvaa aitaorapihlaja (Crataegus grayana). Sen marjat olivat harmaan päivän ainoa värinsäde. Linnut sen tänne ovat tuoneet, mutta en tiedä mistä. Olen ajatellut että aitaorapihlaja olisi kaupungin, ei maaseudun, pihakasvi. Oulussa olen nähnyt aitaorapihlajaa tällä tavalla levinneenä vain yhden kerran.

Alla nurmitähkiöt eli timoteit kantavat tähkäänsä suurempaa lumikuormaa, taustalla talveen tuleva niitty. Toisessa pikkukuvassa ehkä jo kulunutkin aihe - Angelican eli karhunputken kuuraiset kukinnon ovat monet kuvanneet. Mutta tällä kertaa altapäin.

Syksynen suo

2007-10-28T10:52:00.000+02:00

Ajelin eilen päittäin Vuokattiin... kuvatakseni kai nämä. Kumpikin kuva ovat samalta pikku suolta, toistensa selän takaa. "Syksynen suo on yheksänä"... voisi mukailla sananlaskua. Vaivero punersi harjun reunat, jouhisara hulmusi harmaalla suolla.

Voi kukkaa!

2007-10-26T07:52:00.001+03:00

On ollut lämmin lokakuun lopun viikko! Hyvin varhain tänä aamuna, umpipimeässä, oli seitsemän astetta lämmintä. Ei ihme että osa kasveista keskeyttää talvehtimisensa, ja yrittää jo kukkia. Eilen oli pitkästä aikaa mahdollisuus tunnin kiertelyyn kameran kanssa - luonnonkasveista kiinnostavin kuva löytyi voikukasta. Kuvassa se on syksyn lehtien seurassa - tuo iso punertavansinertävä on tuomen lehti.

Mutta voikukasta huomaa, ettei kaikki ole kunnossa: terälehdet ovat kyllä terhakoita mutta jotenkin supullaan, sisäänpäin kääntyneitä. Näin myös pihlajan - istutetun riippapihlajan - joka yritti avata epämuodostuneita kukkiaan ja lehtiään. Ja muita kukkivia olivat: viljelyksestä karannut tarhaorvokki, kurttulehtiruusuryhmän ruusu, lutukka ja heinistä pikkuinen pihanurmikka. Pihanurmikoilla onkin tuo 80 päivän elinkierto ja niitä näkee kukkivina miltei aina kun ei ole lunta.

P.S. Edellisen postauksen puolukkakuva pääsivät takaoven kautta oikein Vuoden 2007 luontokuvat -kirjaan mutta ... petyin kyllä kun näin sen kirjassa. Sitä kannattaa katsella täältä blogista vaikken tiedäkään miltä se näyttää teidän näytöillänne...

Hirvikärpänen ja kuollut puolukka

2007-10-01T07:46:00.000+03:00

Otsikon asioilla ei tosiaan ole mitään tekemistä keskenään, kaksi syksyistä asiaa ja kuvaa vain...

Tämä puolukkakuva on tänä vuonna omia mielikuviani. Mielikuva? Niin, siis tykkään siitä, ja on se mielikuva toissa kesästäkin. Kuivasta kesästä. Ihmettelin silloin kun näin laajoja aarin parin mustaksi menneitä puolukkakasvustoja. Niitä oli Haukiputaalla mutta myös Linnanmaalla yliopiston ympäristössä. Nämä mustuneet puolukat eivät olleet millään erityisen kuivilta vaikuttavilla paikoilla, mutta niin ne vaan kuolivat.

Olen nyt seurannut niitä tämän märän kesän. Elpymistä ei ole juuri tapahtunut, kasvustot ovat todella kuolleet. Puolukat menivät alkujaan mustiksi, siitä ne muuttuivat sinisenmustiksi tai siniseltä hohtavan mustiksi ja lopulta niihin ilmestyi sieniä ja ne muuttuivat monivärisen kirjaviksi. Tällaistakin tulee siis seurattua ja kuvattua, joutessaan kuuluu sanonta, vaikkei aikaa olisikaan.

Tässä kuvassa on se mikä siinä sanotaan olevan. Tämä oli minun ensikosketukseni Oulun seudulla hirvikärpäsiin. Joutsassa olen niihin yli 10 vuotta sitten tutustunut, mutta en tottunut. Kun niitä kymmenin tuli, saivat ne ajettua minut metsälohkosta toiseen. Ne olivat selvästi paikallisia, ja majailivat parhailla hirvipaikoilla.

Tämä havainto on siis syyskuun 26. päivältä. Kysyin Juhani Itämieheltä tilannetta Oulun seudulla, ja hän sanoi nähneensä Muhoksella. Samana päivänä oli sanomalehti Kalevassa lukijan kuvana kuva hirvikärpäsestä joka oli tavoitettu Kalimeenlammen ympäristöstä. Voipi siis sanoa, että Oulussa ollaan, vaikka lammen toinen ranta on Kiiminkiä, toinen Oulua.

Jututin tiellä Selkäsenkylällä yhtä mustikkamuorilta näyttävää ihmistä. Hän kertoi raapineensa kamman kanssa tukkaansa useamman kerran. Ja isäntä menee suihkuun tullessaan töistä sähkölinjan luota. - Ai niitä ne ovat, suuremmaksi luulin, oli muorin kommentti kun kerroin hirvikärpäsistä. - "Ei niitä täällä ennen ole ollut, tänä kesänä ensimmäiset".

Sen verran paljon olen nyt syksyllä liikkunut Haukiputaalla ja Iin länsiosissa ettei niitä vielä täällä ole. On sanottu että hirvikärpäset leviäisivät 50 km kesässä pohjoiseen. Sen mukaan ne olisivat Haukiputaalla ensi kesänä. Ja Iihän on jo sitä poronhoitoaluetta, jota hirvikäpäseni lmoitettiin kolkuttelevan aamutv:ssä. Kuinkahan moni suomalaisista mieltää missä poronhoitoalue on?

Jussintakku valkenee talveksi

2007-09-23T11:43:00.000+03:00

Tämä sanonta on omaa tekoa, ja syntynyt kun olen katsellut jäkkien syksyä. Jussintakku, harjasheinä ja muut vastaavat karkeaa karvaa kuvaamat nimet ovat jäkin (Nardus stricta) vanhoja hauskoja hellittelynimiä.

Takussa on ollut vähän purtavaa eläimille mutta paljon ihmisille. Se on karuuntuneiden ja kuivien paikkojen heinä, joka väisti viikatettakin ellei se ollut huipputerävä ja isku tullut aivan korren tyvelle.

Jäkki on minulle aika uusi tuttavuus. Jostakin syystä Oulun kasvit -kirjan kartoituksissa en muistaakseni koskaan merkinnyt sitä korttiin. Tänä syksynä se on sattunut silmiin siellä sun täällä, niukkana mutta kuitenkin. Jotenkin sain silmiini sen harjasmaisen habituksen ja syksyä kohti vaalenevan värin. Se ei paljon pyytele eloaan anteeksi, karvat pystyssä käy eteenpäin. Nyt sen huomaa silmänurkastakin. Ja vähitellen oppii kuvaamaankin.

Jäkki muuttuu pitkin syksyä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi. Näistä korsista ovat tippuneet kaikki tähkylän merkitkin. Sillä on hauska toispuolinen tähkä, siirottavia ovat tähkylätkin.

Jäkki on harvinaistuva heinä. Kuivia niittyjä on enää vähän. Laihanpuoleiset ohutturpeiset luonnonniityt ovat metsittymässä. Jäkkiä on jäljellä joillakin vanhoilla laidunniityillä ja polkujen reunoilla. - Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa -kirjassa kerrotaan, että 1950 luvulla se on ollut heinistämme 12. yleisin kun se nyt tulee sijalle 24. Aika harva tuntee Suomesta 24 heinälajia, mutta ainakin vanhemmat muistavat vielä jäkin.

--

Toinen samoilla kuvausreissuilla hämmästyttänyt heinä oli se Suomen - yleisin. Eli metsälauha. Yleisistäkin kasveista näköjään luo itselleen yksipuolisen käsityksen. Rupesin nimittäin nyt ihmettelemään erään pikku saaren komeita, isoja, vihreitä lauhatuppaita. En ole tottunut ajattelemaan että metsänpohja on lauhaa valtoimenaan, lauhasta vihreänä. Sehän on se tuoreiden ja kuivahkojen metsien yksinään pistelevä heinä tai suurina joukkoina hakkuuaukot violetiksi värjäävä heinä. Näkymä mitä nyt ihmettelen, on tällainen:

Hirveästi ohutta syvänvihreää lehteä ja muutama vaalea varren ranka siellä täällä! Kyllähän sitä aina on sanottu mätästäväksi mutta lehden pitäisi olla hyvin ohut, miltei pyöreä ja huomaamaton. Koko lehden yläpuolikin on vain pieni ura lehdessä. En kai sitten ole ollut tällaisilla paikoilla vai enkö ole vain ajatellut koko asiaa. Onko tämä paikasta kiinni - vai kesästä ja sen kosteudesta?

Metsälauhaa on koko maassa, meren saarilta tuntureille. Kirjoissa kyllä kerrotaan ulkosaarten lauhanummista. Mutta tämä saari nyt on viidentoista aironvedon päässä mantereesta. Maannousemarantaa kumminkin. Ehkä saarissa on tosiaan näin komeita vihreitä metsälauhaniittyjä? Nämä ovat pehmeämpiä kävelläkin. Vaikka tämä kuva on pieneltä koivuvaltaisen rantametsän hakkuulta, metsälauhamättäitä näkyy nyt muuallakin. Vastako nyt tämänkin opin? Mutta vieläkin mielikuvat panevat vastaan: mantereen hakkuuaukot kulottuvat kyllä vaaleiksi... Taidan lähteä ajelulle lähiaukoille.

Alla vielä pyöreät metsälauhamättäät ja kuva jäkkipolusta:

Ajan, soudan, pyöräilen...

2007-09-08T21:28:00.000+03:00

...saadakseni jossain välissä muutaman tällaisen kuvan. Työt ovat menneet hankalaan paikkaan, kuvattavaa on, mutta ajasta tulee uupelo. Siksipä nyt muutamia irtopalasia menneeltä viikolta.

Valas tämä ei ole vaan elokorento. Lennähti kartalleni lämmittelemään kun aurinko kurkisti kesken pilvisen syysaamun. Tämä on kai niitä helppoja korentoja määrittää - takasiiven keltaiset läikät kertonevat sen lajin. Se on syyskorentojen sukua, tieteelliseltä nimeltään Sympetrum flaveolum. Syyskorennot ovat nitä loppukesän pieniä ja usein punaisia korentoja.

Käävätkin osaavat olla kauniita, jopa tyylikkäitä. Viimemainittuihin kai kuuluu tämä keloutuneelta kuusenkannolta löytynyt aidaskääpä (Gloeophyllum sepiarium). Se on kuolleen puun, myös puuatvaran, lahottaja. Usein sen näkee kannon päällä, jolloin se on muodoltaan erilainen. Lakin reunan väriyhdistelmä pistää kuitenkin silmään, haalistuneenakin.

Rantahietikon merinätkelmä (Lathyrus japonicus) kertoo jo vähän enemmän millaisilla paikoilla olen nyt liikuskellut. Muutamat kasvit kukkivat vielä Perämeren rannoilla. Eniten näin syysmaitiaisia ja kannusruohoa, muut olivat jo enemmän tai vähemmän lajinsa viimeisiä - kuten muutamat merikohokit ja -nätkelmät. - Kuva 8.9.2007.

Kissakoski, lietetatar, vesirutto

2007-08-22T19:10:00.000+03:00

Monikohan oululainen tietää missä on Kissakoski ja missä Avojalkasenpolku ja missä ne kohtaavat? Avojalkasenpolun oikeastaan tietävät kaikki - sehän on se Raatin ja Kuuskan läpi kulkeva Oulun suosituin pyörätie... Mutta itse näin kartasta tämän nimen ensi kerran, kun olin selvittelemässä Raatin ja Kuusisaaren välisen uoman lietetatarten tilaa. Ja tässähän ne kaikki kuvassa, lietetatar pinnan alla:

Raatti ja Kuusisaari olivat ainakin 50-luvulla vielä selvästi eri saaria ja - niiden välissä kohisi "Kissakoski". Ja Kissakoskesta kolme oululaista herraa (Berger, Illikainen, Jokela) keräsivät v. 1955 lietetattaresta näytteet, jotka nyt ovat Oulun yliopiston Kasvimuseossa.

Nyt on lehdissäkin esitelty hanke tuon saarten välisen salmen uudelleen aukaisemisesta. Mutta Kissakoskesta ei kai ole puhuttu mitään? Vanha nimi kunniaan!

Lietetattaren ansiosta Oulujoen suistolla on laaja Natura-alue. Ja ainakin periaatteessa aina kun rantoja rakennetaan, pitäisi ottaa huomioon tuo pikkuinen vesiraja eläjä, useimmiten aika surkean näköinen hartiat lysyssä heilahteleva otus. Siksi siis olen viettänyt aikaani - Kissakoskella. Tältä se lietetatar näyttää, poikkeuksellisesti muun kasvillisuuden (järvikorte, vesisara) seassa:

Saa niitä tihrustaa tunnistaaksensa, muitakin samannäköisiä kun on. Mutta tällä on oikealla tavalla tasasoukat lehdet, kulmikkaasti kääntyilevä varsi ja kukintokin - oikein selvä. Ja oikealla syvyydellä.

Vesi on ollut korkealle lähes koko elokuun. Lietetattaret ovat tainneet olla koko kuun reilusti veden alla. Se kasvaa kasvillisuuden aukkopaikoissa tai saraikkojen ulkopuolella miltei kasvittomissa paikoissa, keskiveden korkeuden kahta puolta. Esiintymät Oulussa ovat yleensä aika pieniä. Entisestä Kissakoskesta laskin niitä 15 paikasta, lukumääräksi arvioin 100-200.

Palataanpa yläkuvaan. Sieltä etualalta löytyy vielä harvinaisempi kasvi, oululaisittain. Vettä peittää miltei kauttaaltaan vesirutto (Elodea canadensis). Tämä pohjoisamerikkalainen tulokas löydettiin Oulusta ensi kertaa 1998, ja sitä kasvaa toistaiseksi vain muutamissa suiston seisovavetisissä paikoissa. Se on nimensä mukainen, rutto, kun se sille päälle sattuu. Silloin se paisuu niin ettei soutaan pysty, sanotaan. Vuonna 1999 vesirutto huomattiin salmesta, mutta silloin sitä oli niukasti. Tässä vesiruton täyttämää Kissakoskea vähän lähempää:

Vanhassa Kissakoskessa lietetattaren tulevaisuus ei näytä valoisalta. Toisaalta maan nouseminen ja umpeenkasvu vie tilaa, toisaalta puristaa vesirutto. Siispä - eiköhän aukaista Kissakoski uudelleen, varoen. Vesiruttokin poistuu pelkästään virtausta hiukan lisäämällä. Tällaista se on - arvottamista - kasvienkin katselu.

Ja sattumalta, jostain syystä, Tauno Ulvinen tuli tänään huoneeseeni kädessään - vesiruttoa. Hän oli juuri löytänyt sen Pudasjärven Jongunjärveltä. Se on tällä hetkellä Oulun Pohjanmaalla toinen paikka, missä vesiruttoa kasvaa. Olisikohan leviämässä?

Keisarinviitat ja herukkaperhoset Essun juhlilla Haaran niityllä!

2007-08-17T08:39:00.000+03:00

Haaran niityillä vietettiin keskiviikkona Esteri Ohenojan syntymäpäivää. Onnea vielä kerran! Ystävät ja tuttavat olivat järjestäneet yllätysjuhlat maastokäynteineen. Retkeilimme Kiimingissä Haaran niityillä, Vehmaansuon ja Isohalmeenmaan ympäristöissä. Bussilastillinen sieni-ihmisiä inventoi Essulla rakkaita ympäristöjä. En nyt laita kuvia ihmisistä, koska en ole kysynyt lupia. Laitan kuvat juhlien komeimmista yllätysvieraista, keisarinviitoista ja herukkaperhosista. Kummatkaan eivät täällä Oulun seudulla ole mitään yleisiä.

Keisarinviittoja lenteli useita, ainakin puolenkymmentä, niittämättä jätetyssä komeassa pelto-ohdakekasvustossa. Rikka- ja joutomaakasvina tunnettu pelto-ohdake on hyvä perhoskukka! Nytkin se kuhisi elämää: keisarinviittoja, muutama herukkaperhonen, kuparikuoriaisia, erilaisia kukkakärpäsiä ja pistiäisiä.

Haaran niityt on maakunnallisesti arvokas perinnemaisema. Se kuuluu hiukan laajempaan Haaran Natura-alueeseen, jolta löytyy myös lettosoita, metsiä ja kalkkilohkareita. Niittyjen niitosta huolehtii Oulun luonnonsuojeluyhdistys (Olsy) yhteistyössä Suomen ympäristökeskuksen kanssa. Alueelta on tehty myös monia tutkimuksia.

Keisarinviitta (Argynnis paphia) on suuri perhonen, joka kuuluu ns. hopeatäpliin. Se on kuitenkin ainoa hopeatäplä, jolla ei ole siipien alapinnalla noita hopeatäpliä... Helposti tunnistettava hopeatäplä siis... Se on koko maassa harvinainen ja vähälukuinen loppukesän laji, jonka näkeminen on tutuille kerrottava uutinen. 1990-luvulta lähtien se on kuitenkin levittänyt aluettaan ja viime vuosina sitä on nähty Oulunkin seudulla.

Niityllä lentelevistä keisarinviitoista erityisesti yksi tottui ohdakkeitten joukossa paikallaan seisovaan kuvaajaan. Sen tunnisti helposti risanurkkaisesta siivestään. Sain paljon mahdollisuuksia lähikuviin! Tässä yksi vastavalokuva.

Herukkaperhoset (Nymphalis c-album) ovat äkikseltään nokkosperhosen näköisiä ja kokoisia, mutta siipien reunat ovat voimakkaasti liuskaisia. Se on täällä Haaran niityllä jokseenkin elinalueensa pohjoisreunalla, joksi kirja määrittelee linjan Oulu - Kajaani - Lieksa (Olli Marttila: Suomen päiväperhoset elinympäristöissään).

Ja kuvien perhoskasvihan on pelto-ohdake (Cirsium arvense).

Peukalonperänaro

2007-08-05T07:25:00.000+03:00

Venkaan reissulta seuraavaksi muutama kuva Peukalonperänarolta (linkki Kansalaisen karttapaikkaan). Se on laajan luonnontilaisen Kärppäsuon luoteisnurkassa, harjun ja suon välissä. Kärppäsuo ja Peukalonperäsaro ovat Natura-aluetta.

Peukalonperästä löytyivät juuri ne Oulun seudulla harvinaisimmat arotyypit: korvenkarhunsammalaro (Polytrichum commune valtalajina, kuva alla vasemmalla) ja siniheinäaro (Molinia caerulaean mukaan, kuva alla oikealla). Kumpaakin oli aarikaupalla, vaikka jouhisara-aro olikin hallitsevana. Yläkuvassa on arolta yleiskuva, jossa on jouhisara-aroon rajoittuvia korvenkarhunsammallaikkuja. Niiden välissä on harvahkoja jouhiluikkakasvustoja.

Aroilla on vähän kasvilajeja, niin täälläkin. Karhunsammalen joukossa ei kasvanut juuri mitään - jollei oteta lukuun puita, mäntyjä ja hieskoivuja. Mäntyjen rungoista näkyy hienosti vihje arojen syntymekanismista: kevättulvan yläraja.

Myös siniheinäarolla on lähes pelkästään siniheinää, ei sammaliakaan. Puulajit ovat samat. Muutamia tupsuja hanhenpajua (Salix repens) kasvaa siellä täällä. Mukana on myös hietikkopajua (Salix repens ssp. argentea) ja/tai sen ja hanhenpajun (Salix repens ssp. repens) välimuotoja. Hietikkopajun tyyppiset hanhenpajut näyttävät viihtyvän muillakin aroilla.

Lisää aroista: juttuni Suomen luonto -lehdessä 11/2006.

Arokosteikot on tieteellisesti kuvattu Suo-lehdessä vuonna 2005. Jarmo Laitisen et. al. juttu löytyy edellisestä linkistä Suo-lehden sivuilta pdf:nä.

Kollajan alle: Venkaan jättiläislähde

2007-08-01T08:04:00.000+03:00

Olen jatkanut atlaskartoituksiani Yli-Iin Tannilasta Pudasjärven suuntaan. Lopulta pääsin määränpäähäni, Venkaan jättiläislähteelle. Lähteelle on ryttyyttävää metsäautotietä 25 km Tannilasta, kartasta katsoen likimain sama olisi matkaa eteenpäin Pudasjärven Aittojärvelle. Koko väli Aittojärvelle jäisi altaan alle, jos Iijoen uomaa siirretään 40 km matkalta suuraltaan alle.

Venkaan lähde on useiden aarien suuruinen potti harjun päässä. Vettä tihkuu potin kaikilta seinämiltä, eli mitään suurta yhtä lähteensilmää ei ole. Heinäkuussa lähteellä kukkii näyttävimmin mesiangervo.

Lähteen kasvillisuudessa poikkeuksellisin on ilman muuta lehtopalsami (Impatiens noli-tangere, pikkukuva alla vasemmalla). Sitä on lähteellä varmaan tuhansittain. Täällä Pohjolassa se kukkii kuitenkin umpikukin eli kukannuput eivät ollenkaan avaudu. Kukat olisivat suuria ja keltaisia palsaminkukkia... Koko kasvi jää muutenkin matalaksi, vähän vaaksaa korkeammaksi.

Lehtopalsami on kuitenkin yksivuotinen, jokavuotisista siemenistä riippuvainen. Eli se on selvinnyt umpikukin vuodesta toiseen täällä lähteellä tuhansia vuosia. Kunnes tulee Kollajan allas?

Venkaan suurlähde kuuluu Naturaan. Kollajan altaan alle jääviä muita Natura-alueita olisivat niin Pudasjärven laaja luhtainen suisto kuin aika lähellä Vengasta oleva laaja luonnontilainen suoalue, Kärppäsuo. Pudasjärven Natura-alueen tuntumassa kävin viime kesänä, mutta tämän vuoden reissuni ulottui myös Kärppäsuon luoteisnurkkaan. Siellä on Peukalonpäänaro. Se on näitä arosoita joista kirjoitin marraskuussa Suomen luontoon. Peukalonpäänarolla on hienoa korpikarhunsammalaroa ja siniheinäaroa. Yritän saada näistä joitain kuvia esille seuraaviin postauksiin, vaikka pakollinen lomaviikkokin jo lähestyy.

Alla oikealla tunnelmakuva lähteeltä: metsäkortetta ja saranlehtiä vanhan raidan tyvellä.

Kasviatlas 2006: www.luomus.fi/kasviatlas

2007-07-24T08:54:00.000+03:00

Kaikessa hiljaisuudessa, tiedotusvälineitten metelöimättä, tiedot Suomen kasvilajien levinneisyydestä ovat siirtyneet internettiin. Ne löytyvät osoitteesta www.luomus.fi/kasviatlas. Atlas perustuu Luonnontieteellisen keskusmuseon Kastikka-tietokantaan.

Vielä viime viikolla laitoin edelliseen postaukseeni linkin Hatikka-järjestelmään, josta nämä kartat olivat aiemmin löydettävissä. Linkki ei toiminut, koska Hatikka edellyttää kirjautumista. Kirjautuminen sinänsä on kovin yksinkertaista. (Korjasin postaukseni linkin tähän uuteen osoitteeseen.)

Nyt netti näyttää kasviharrastajallekin kyntensä: on sekä Hatikka että Kasviatlas. Kasviatlaksesta näkee lajien levinneisyyden (4400 taksonia!) ja havaintojen iän, Hatikkaan voi perustaa oman havaintovihkonsa ja selata muitten tuoreita havaintoja. Hatikan sisällä on toiminnassa jo tuoreempi tekeillä oleva Kasviatlas (2007 joka julkaistaan ensi vuonna). Järjestelmissä on vielä paljon kehittämistä, eivätkä Hatikkaan tallennetut viestit vielä siirry automaattisesti Kastikkaan ja siten Atlakseen.

Otsikon nettiosoitteessa on paljonkin asiaa Atlaksesta. Se kannattaa lukea. Uuden Atlaksen esittely on julkaistu myös viimeisimmässä Lutukka-lehdessä (Raino Lampinen & Tapani Lahti: Uusi kasviatlas on valmis. Lutukka 2/2007).

Karua, mutta hiljaista

2007-07-17T12:13:00.000+03:00

Pääsin lopultakin aloittamaan atlakset. Viime viikosta toinen osa meni toipuessa, toinen sadetta pidellessä. Kävin Yli-Iin Tannilassa, Olhavan tien varressa, Säippäjärvellä ja -suolla.

Odotettavissa oli, että alue on karua eli suhteellisen vähälajista. Ns. kulttuuriakin eli teitä ja asutusta oli vähän. Mutta sainpahan nauttia hiljaisesta luonnosta enkä koko päivänä nähnyt kaksilahkeisia kuin autojen ratissa. Tukkirekat ryttyyttivät kyllä Olhavan soratietä säännöllisin väliajoin. Tai ajoivat tyhjänä ketjut kilisten kuin nykyajan reet ikään.

Atlasruutujen teon yksi viehätys on siinä, että tulee menneeksi paikkoihin, joihin ei ikinä muuten menisi, pysähtyisi. Oudossa, uudessa paikassa hiljaa liikkuessa tulee huomanneeksi kaikenlaista, myös siitä kulttuurista. Kulttuurista, joka kyllä näilläkin mailla on kaikkialla nähtävissä. Vaikka haulikon panoksena hillasuolla, tai humalan valloittamana muovituolina autiotalon verannalla. Humalaa en viljelyjäänteeksi vielä korttiin pannut, tuoliintakertujaa.

Monenlaista luontoakin näkee, muutakin kuin kasveja. Pellolla hätääntyi haukkapariskunta, yrittivät huutamalla ja pään päällä lekuttelemalla ajaa pois. Säippäjärveltä taas yritti karkottaa kailottava kalalokki, mutta rauhallisesti tarkkailevat joutsenet vain uiskentelivat poikasineen lampivedessä, kuvajaisineen. Metsästä taas pakoon lähtivät niin metsopoikue kuin ryteikön läpi syöksyvä kyyhkykin. Sieniäkin näkyi, ja ensimmäiset hillat olivat kypsyneet. Kyllä tämä aina sisätyöt voittaa.

Entäs kasvit? Ei mitään merkillistä. Lajeja ruudulle tuli vain 117. Säippäjärvi ja sitä ympäröivät vetiset rimpinevat olivat täysin vesikasvittomia! Vain yksittäinen pullosaran verso rantavedessä, muuta ei ruskeasta humusvedestä noussut. Silti ruutuun mahtui monenlaisia elinympäristöjä: mustikka- ja puolukkatyypin metsiä mutta myös lehtomaista kangasta (lillukkaa, nuokkuhelmikkää, niukasti kieloa), rämeitä ja lyhytkorsinevaa mutta myös niukkaa korpea. Järvi, lampia ja rimpiä. Yksi hyvin heikko oja. Yksi autiotalo pakettipeltoineen, mutta myös yksi käytössä oleva pelto, jolta oli jo korjattu nurmi. Ilman viimemainittua listalta olisivat puuttuneet yleistäkin yleisemmät (piha)rikat pihanurmikka, pihasaunio ja pihatatar. Autiotalon piha kun oli niin heinittynyt, että sieltä ne olivat jo hävinneet, tallauksesta hyötyjät. Nokkosen, jauhosavikan ja kirjopillikkeen sain sentään sieltä vielä ruksattua.

Joku asia kuitenkin aina atlasruudussa herättää mielenkiinnon. Jossei joku löytyvä, niin sitten puuttuva kasvilaji. Tämä on niitä takamaita, joilta puuttuu pujo (Artemisia vulgaris), siis tämä allergioiden takia kaupungeissa vihattu tulokas. Pujoa ei ole aiemminkaan löydetty koko "kymppiruudulta" (koordinaatiston neliöpeninkulma 726:44) kuten käy ilmi kasvin levinneisyyskartasta.

Pujon levinneisyyskartta löytyy vastikään netissäkin julkaistusta Kasviatlas 2006:sta, kun kirjoittaa hakuriville pujo tai Artemisia vulgaris. Kartalla hiirellä liikkuessa tulee kymppiruutu näkyviin (nyt 726:44). Pujoa ei näköjään ole kirjattu neljällä seuraavallakaan kymmenen kilometrin taipaleella itäänpäin...

Harvinaisia olivat myös koiranputki ja hiirenvirna vaikka ne ovat koko maan yleisimpiä. Nyt ne löytyivät vain maantien varresta (hiirenvirna) tai sieltä ja peltotieltä (koiranputki).

Yksi koko kymppiruudulle uusi kasvi löytyi, tanakkasilmäruoho (Euphrasia nemorosa). Se oli autiotalon pihassa vieläkin runsas. Jälleen, jos katsoo em. osoitteesta nimellä levinneisyyskarttaa, voi huomata, että paikka on aivan sen yhtenäisemmän levinneisyysalueen pohjoisreunalla, jota tämä löytö hivuttaa taas aikanaan hiukan etäämmäksi. (Pohjoisessa on kyllä muutamia erillisiä esiintymäalueita.) Tämä oli tällä kertaa ainoa kasvi, jonka keräsin näytteeksi museokokoelmiin. - Autiotalon seinustalla kasvoi kannusruohoa - kukkapenkkiin aikanaan istutettua siis!

Säippäjärven ympäristöstä mieleen jäivät kauniit suomaisemat, ja komeat vanhat suomännyt vankoilla jänteillä. Oli aurinkoista ja kihokit aukaisivat pikkuiset valkoiset kukkansa keskipäivän jälkeen, kuvassa tupasluikan lehtien lomassa. Rimmet olivat hyvin vähälajisia - tupasluikkaa ja -villaa, valkopiirtoheinää, mutasaraa ja siellä täällä näitä kukkivia kihokkeja. Joku valokuva rimmen peilistä taisi onnistuakin, tyydyttävästi.

Kuusamon tien reunaa Kiimingissä

2007-07-06T11:31:00.000+03:00

Kun oululainen kasviharrastaja haluaa löytää jotain vaihtelua ja uusia kasveja, lienee helpointa mennä Kiiminkiin. Sen lettoalue ja moninaiset suojelualueet ovat nopeasti ja helposti tavoitettavissa noin 20 km ajomatkan päässä. Itse ajelin hiukan kirkonkylän pohjoispuolelle Juuvanjoen P-paikalle - linkki vie Kansalaisen karttapaikalle.

Kävin paikalla, koska Oulun yliopiston Kasvimuseo tekee lähistöllä selvitystä sähkölinjan soveliaasta siirrosta Natura-alueella. Oma tehtäväni projektissa on ollut erilaisten paikka- ja esiintymätietojen vieminen GIS-paikkatieto-ohjelmaan (ArcMap). Tähän blogiini ajattelin laittaa muutamia kuvia ja tietoja sellaisista kasveista, jotka Oulussa ovat hyvin harvinaisia, joita ei esiinny lainkaan nyky-Oulusta tai joista tiedot ovat hyvin vanhoja.

Heti P-paikalla törmäsi kasviin, jota emme ole nyky-Oulusta löytäneet. Kyseessä oli ristikukkaisiin kuuluva pölkkyruoho (Arabis glabra). Nokkosten ja kastikoitten joukossa kasvoi yli metrinen komea kasvi. Sillä on sepivät lehdet, varrenmyötäiset lidut ja hyvin pienet valkoiset kukat. Se on hyvin omannäköisensä ja -värisensä. Siitä on aiempiakin tietoja Kiimingistä, yleensä asutuksen ja Kiiminkijoen tuntumasta. Haukiputaalla sitä kasvaa Kiiminkijoen suiston kalasatamassa. Se on tällä seudulla vanhan asutuksen seuralainen eikä siis alkuperäiskasvi vaan muinaistulokas.

Juuvanjoen länsipuolella Natura-alueet, ravinteikkaat lettosuot ja lehtomaiset kankaat, tulevat liki Kuusamon tietä, jopa kahta puolta tietä. Hei ensimmäisellä lettorämeeltä huomasin kämmekkäpopulaation, jossa oli maariankämmeköitä ja sen ja kaitakämmekän risteymän näköisiä kasveja. Oulussa on muutamia lettoja, ja nämäkin lajit löytyvät. Mutta Oulussa kaikki kämmekät ovat harvinaisia, myös maariankämmekät. Myös kymmenessä minuutissa löytynyt tikankontti kuuluu kämmeköihin; se tuli Oulun kasvistoon muutama vuosi sitten , kun kuntarajoja järkeistettiin lähikuntien kanssa. Tien vieren pienellä lettorämeellä oli myös runsaasti suokortetta, ja sekin on Oulussa hyvin harvalukuinen. Mutta loppujen lopuksi ainoiksi ei-oululaiseksi jäivät lettovilla (Eriophorum latifolium) ja siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris), joka viimeksi on tavattu Oulusta vuonna 1971. Lettovillakin on joskus merkitty Ouluun, mutta tarkempi tieto paikasta puuttuu.

Siniyökönlehti on hyönteissyöjä. Hyönteiset tarttuvat sen lehtiin, jotka ovat hyvin omannäköisenä ruusukkeena maata vasten. Lehdet ovat tahmeita ja kouruisia. Ruusukkeesta nousee vana, jossa on yksi sininen kukka.

Kuusamontien varressa on paitsi muutamia suonreunoja myös lehtomaista kangasta, ja suuri siirtolohkareita. Kankailla on siellä täällä mm. näsiää (Daphne mezereum), jota Oulussa on tavattu vain istutuksissa ja niistä karanneena. Samoin on runsaasti sormisaraa (Carex digitata), jota Oulun kasvit -kirjaan löysimme Oulusta vain yhdestä paikasta. Maanpeittokasvina on kaikkialla lillukkaa, sen verran runsaasti ettei Oulussa kai missään.

Tien reunan siirtolohkareilta (kuva ylhäällä) kasvimuseon kartoittajat inventoivat koko joukon alueellisesti uhanalaisia sammalia. Näiltä lohkareilta löytyi myös seuraava kasvi, jota ei nyky-oulusta ole tavattu. Kysessä on haurasloikko (Cystopteris fragilis. Se on pienikokoinen hento ravinteisten kivien ja kallioiden saniainen.

Takaisinpäin kävelin pitkin Kuusamon tien piennarta. Ympäröivän maaperän rehevyys heijastuu piennarkasveihinkin. Oululaisittain harvinaisia piennarkasveja olivat niittyhumala (Prunella vulgaris) ja rohtotädyke (Veronica officinalis).

Reissuni oli tietysti pintaraapaisu - mutta enpä myöskään poistunut tiestä 50 metriä kauemmaksi!

Ensi viikolla alan tekemään ns. atlaskartoituksia Yli-Iin ja Pudasjärven tietämillä. Yritän näistä reissuista panna kuvia ja tekstejä myös tähän blogiini.

Erilaisia rönsyleinikkejä

2007-06-29T09:59:00.000+03:00

Viimeksi laitoin blogiin niittyleikin kuvia, olkoon nyt vuorossa vieläkin muuntelevampi rönsyleinikki. Maata pitkin matava rikkakasvi on melkein kaikille tuttu. Alhaalla oikeanpuoleisessa kuvassa se on jopa sopeutunut nurmikon leikkuuseen - näin keltainen on ollut Kasvitieteellisen puutarhan nurmikko tällä viikolla.

Tummat kuvat sen sijaan ovat peräisin luonnonkasvupaikalta, Nurmesojan varresta Haukiputaalta. Kyseinen paikka on luonnontilainen lehtomainen tulvakorpi. Täällä ojanvarren ruohostossa kasvaa siellä täällä pystyjä ja korkeita, puhtaanvihreitä leinikkejä, joiden rönsyt kurottelevat kauemmaksi korkealta kasvin varresta. Seuranaan sillä on näissä kuvissa lillukkaa, korpi-imarretta, peltokortetta, kieloa ja oravanmarjaa. Paikan puustoon kuuluvat kuusi, terva- ja harmaaleppä, hieskoivu, tuomi ja monet pajut.

Puutarhan leinikit kasvavat avoimella, aurinkoisella paikalla. Ojanvarren lehtokorvessa taas on pimeää; kuvaajalle jalusta on välttämätön. Jalustalta tarkentaminen on tuskallista, huonossa valossa, sääskiparven keskellä, polvillaan märkien mättäiden välissä.

Sattumoisin juuri eilen tuotiin Kasvitieteelliselle puutarhalle pallerorönsyleinikki, rönsyleinikin kerrottukukkainen muoto. Tämä yksilö oli löytynyt puutarhasta, jossa löytäjä viljeli sitä tuntematta sen alkuperää.

Pallerorönsyleinikillä on ollut monia nimiä, Flora Nordicassa se tunnetaan kauppanimellä Ranunculus repens 'Hortensis' ja variaatiosynonyymeinä hortensis, degeneratus tai pleniflorus. Ruotsiksi sen nimi on peräti prinsens knappar. Yksi on siis tykätty, toinen torjuttu.

Niittyleinikkien kuvaamisesta

2007-06-24T13:52:00.000+03:00

Nyt on kasvikuvaajan niittyleinikkisesonki. Jokapaikankukinta on parhaimmillaan, tien varret ovat keltaisenaan. Valkoisia koiranputkia on joukossa, ja jos mennään vähän Haukiputaan pohjoisosiin, on pientareilla näyttävästi myös metsäkurjenpolven sineä.

Metsänreunoissa ja tuoreissa metsissä kukkii nyt myös oravanmarja. Sekä oravanmarja että leinikit ovat hankalia kuvattavia, mutta joka vuosi on näitäkin yritettävä uudestaan. Kasvikuvaus on haastavaa, koska kuvaamisessa on lajikohtaisia ongelmia.

Esimerkiksi oravanmarja kuvaamisessa on vaikeaa se, että hyvin pieniä yksityiskohtia sisältävät pikku kukat ovat kauttaaltaan valkoisia. Sävyeroja ei juuri ole. Kukinto näkyy kuvissa hyvin, mutta kun katsoo tarkemmin, se on yksityiskohdatonta puuroa. Mutta leinikkeihin...

Jossain kasvikirjassa sanottiin, että leinikkien kukissa on peilipintaisia soluja. Ainakin kuvaajasta siltä tuntuu! Keltaiset pikku kukat suorastaan säteilevät auringon valoa ja yleensä puhkipalavat kuvissa. Silloin ne ovat valkoisia, yksityiskohdattomia. Hieno keltainen näkymä muuttuu sekavaksi kiilteleväksi puuroksi.

Ylivalottumiseen auttaa tietenkin pistemäinen valotuksen mittaus. Hyvä ominaisuus kasvikuvaajan kameralle, muutenkin. Mutta kun kukan saa valotettua oikein, on tausta hyvin tumma tai musta, jopa alivalottunut. RAW-tiedostoilla ja niiden muokkauksella pääsee eteenpäin. Lightroom-ohjelmalla esimerkiksi saa taustaa kyllä esiin ilman että kukan valotus muuttuu. Mutta tilannetta helpottaa kun kuvaa varjossa tai puoliaurinkoisessa, esimerkiksi kukka varjossa ja tausta auringossa. Tai päinvastoin, jolloin kukka irtoaa samalla taustastaan (tummasta).

Ylhäällä oleva niittyleinikkiniitty on kuvattu varjossa olevaa taustaa vasten. Mutta mielestäni muuten yksitoikkoisen taustan pelastaa läpinäkyvä sininen taivas. Toinen hyvä tausta keltaiselle kukalle onkin sen vastaväri, sininen. Mutta silloin on useimmiten mentävä makuulleen. Perspektiivi niityn maailmaan muuttuu ja aika kuluu kun odottelee että paikalle lentäisi vielä perhonenkin. - Samassa leinikkisessiossa kuvasin muuten osuuteni myös Valokuvatorstain Jäätelökesä-aiheeseen... Se on Kuvaannollista-blogissani.

Leinikkien kuvauksessa on myös muita ongelmia... kun kukan on saanut hollille, missä ovat lehdet!? Niittyleinikin lehdet ovat pääosin ruusukkeena tyvellä. Kuvaan on vaikea saada niin paljon syväterävyyttä, että niin lehdet kuin kukatkin säilyisivät riittävän terävinä. Lisäksi alalehtiä on hankala saada esiin muun kasvillisuuden joukosta. Taas on etsittävä sopivaa kasvia, sopivassa valossa, sopivalla taustalla, sopivassa ympäristössä. Alimmaiseen potretti-kuvaan löytyi nuori yksilö, jossa kukinnot ja lehdet ovat vielä aika lähekkäin. Taustana on tummahko varjossa oleva pajupusikko. Mutta jos haluaakin lehden pääosaan, onkin parasta kuvata alhaalta ylöspäin, jolloin kukatkin saa vielä mukaan. Vai mitä tykkäätte?

Kiitokset luonnonkukkien päivän retkeläisille!

2007-06-17T17:26:00.000+03:00

Tässä 9-lukuinen (terä- ja hedelehdet!) metsätähti teillekin, jotka ette korttia saaneet. Kun tämän päivän Kalevassa oli kuva 6-lukuisesta kukasta niin missähän se tavallisen seitsenlukuinen luuraa! - Kuva otettu eilen, 16.7.2007, Kalimenkylä, Haukipudas.

Ja alla on kuva Toppilan Rykärinpuistosta, jossa kerroin ryhmäläisilleni metsätähden ja oravanmarjan kovin erilaisista lisääntymisstrategioista. Ehkä lisäilen ehtiessäni sitä juttua blogiinikin.

Luonnonkukkien päivän teemana tulokkaat

2007-06-15T17:57:00.000+03:00

... ja tulokkaitahan löytyy Toppilasta! Oulun Toppila on yksi maamme tunnetuimmista tulokaskasvipaikoista. Vaikka tulokaskasvien seuranta on tuntunut hiipuvan, oli Toppilan mantereenpuoleinen kilometriruutu Oulun kasvit -kirjan kartoituksissa koko kaupungin lajirikkain - kiitos myllytulokkaiden ja monenlaatuisten kasvupaikkojen. SOK:n myllyn, nykyisen viljan interventiovaraston, edustalta on 2000-luvun puolella kirjattu ylös yli 50 muuten erittäin satunnaista lajia. Paras paikka on kuitenkin äskettäin tuhoutunut asuntomessualueen parkkipaikkoja rakennettaessa. Mutta monenlaista ja aika merkillistäkin on Toppilassa yhä nähtävissä.

Tässä pari esimerkkiä tältä päivältä. Melko varmasti kaikki Oulun ryhmät - joita menneinä vuosina on ollut neljä - kulkevat vanhan myllyn editse, ja näin kaikki tulevat näkemään rikkakeltalemmikin (Amsinckia micrantha). Tämän karhean lemmikin pieni pistävän keltainen kukka on vain millin leveä!

Toisen kuvan ristikukkainen on litulaukka (Alliaria petiolata). Retkellämme selviää miten se on Toppilaan joutunut!

Mutta retkellämme ei esitellä vain outoja tulokkaita, vaan kuljeskelemme myös metsiköissä ja niityillä, joilta löytyvät myös ne Oulun tavalliset lajit. Joten nyt on tarjolla kaikille jotakin! Osallistu ja ole utelias, kysele!

Luonnonkukkien päivä lähestyy - nimet hukassa!

2007-06-15T13:13:00.000+03:00

Luonnonkukkien päivän retket lähestyvät. Itse olen mukana Oulun retkellä. Retken lähtöpaikka on Toppilassa Siilotien päässä, lähtöaika sunnuntaina 17.6. klo 13.00.

Suomen luonnonsuojeluliiton sivuilla on julkaistu Luonnonkukkapäivää ja ns. pihakasviretkiä ajatellen listaus "Suomen sata yleisintä kasvia". Listalle on pujahtanut pari virhettä: rönsyapilalla tarkoitetaan valkoapilaa (Trifolium repens) ja suomataralla rantamataraa (Galium palustre). Ainakin minulle mainitut nimet ovat outoja, ennestään tuntemattomia!

Listan latinalaiset nimetkin aiheuttavat pikku ongelmia. Kasvien jatkuvasti muuttuva nimistö on riesa; tämä listaus ei noudata nyt voimassaolevaa nimistöä. Lutukassa julkaistiin "Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen" (Lutukka 21. 2005). Näistä yleisistä kasveista kurjenpolven kohdalta otettiin käyttöön uudestaan sen vanha tieteellinen nimi, Comarum palustre L.. Välillä käytössä oli Potentilla palustris (L.) Scop.. Sadan yleisimmän kasvin listalla tätä ei ole huomioitu.

Toinen nimistömuutokseen liittyvä ongelma liittyy tuoksusimakkeisiin. Mainitussa Lutukassa muutettiin aiemmat tuoksusimakkeen alalajit lajeiksi, eli nykykäsityksen mukaan meillä kasvaa kaksi erilaista tuoksusimaketta, pohjantuoksusimake (Anthoxanthum alpinum) ja eteläntuoksusimake (Anthoxanthum odoratum). Nämä nimet ovat käytössä jo laajassa Suuri Pohjolan kasvio -teoksessa ja mm. Oulun kasvit -teoksessa. Jos sadan yleisimmän kasvin listauksessa käytettäisiin nykynimistöä, tuoksusimake putoisi listalta luultavasti pois! Listaus on perustunut Luonnontieteellisen keskusmuseon Kastikka-tietokantaan, jossa nimistönmuutosta ei ole tehty. Eli sieltä ei vielä löydy ensimmäistäkään pohjantuoksusimaketta (Anthoxanthum alpinum).

Sattumalta panin tämän blogin edelliseen viestiin kuvia pohjantuoksusimakkeesta! Käykääpä tutustumassa!

Keltaniittyperhonen ja pohjantuoksusimake

2007-06-09T20:37:00.001+03:00

Tänään oli kaatopaikkareissun jälkeen retkikohteena tuoksuva lähiniitty, Kalimenkylän entiset pellot.

Yksi runsas laji on jo kukkinut, kevättaskuruoho. Sitä on niityillä (kymmeniä?)tuhansia. Nyt niitty on keltaisenaan voikukkia ja kevät- ja niittyleinikkejä. Märillä mailla näkyy suo-orvokkia, kuivilla ojanpenkereillä aho-orvokkia. Mutta heinistä kukkii ensimmäisenä tuoksusimakkeen pohjoinen sisar, pohjansimake (Anthoxanthum alpinum). Myös pohjantuoksusimake tuoksuu heinänteosta tutulle "niitetylle heinälle". (Retkeilykasvion Lutukassa julkaistuissa korjauksissa ja lisissä pohjantuoksusimake on muutettu tuoksusimakkeen alalajista itsenäiseksi lajiksi.)

Pohjan- ja eteläntuoksusimakkeen (Anthoxanthum odoratum) erot ovat kovin pieniä: pohjantuoksusimakkeella on pitempi vihne ja tähkyläperät ja kaleet ovat kaljuja. Anteeksi termit mutta näitä eroja ei oikein muuten voi ilmaista! Kaljut tähkyläperät ja vihneet erottuvat kyllä lähikuvasta. Eteläntuoksusimaketta ei Oulusta ole löytynyt, eikä täältä Kalimenkylästäkään.

Niittyjen ensimmäisenä kesäperhosena lenteli tänään jo useita keltaniittyperhosia (Coenonympha pamphilus). Se on näillä laajoilla niityillä oikein runsas, ja nyt myös hyvin aikainen. Sanotaan, että sen talvehtineen toukan ruokaa ovat heinät, ehkäpä siis nämä simakkeetkin. Aiemmin niityllä on näkynyt nokkosperhosia, ja muutamia harvoja lanttu- ja auroraperhosia. Poluilla ja pientareilla on lennellyt suruvaippoja, tietysti.

Kuvat on otettu 9.6.2007, iltapäivällä. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta jonkun verran tuulinen. Hyttysiä paljon mutta nyt en pannut myrkkyjä - jo karaistutaan.

Mustikka kukkii Kalimenojalla

2007-06-04T07:26:00.000+03:00

Kaksi viikonloppua on mennyt muutoissa. Lopetimme pienen kaupan pidon Oulun keskustassa, niin kuin saman aikaan neljä muutakin kauppiasta. Ihmisten askeleet käyvät nykyään marketteihin, tavarataloihin, gallerioihin. Muuttokiireiltä pääsin viikonloppuna parille pikku kuvausreissulle. Lomakoti Pihlajarannan verkkosivuille kävin kuvaamassa uuden kesäisen bannerin. Ja eilen illalla tein pikku retken kalimenojan varteen. Todetakseni että mustikka kukkii! Menossa oleva lämpöaalto on tuonut Oulun seudullekin kesän, ajallaan.

Jouduin taas laskeutumaan maan tasalle, kuten Mustikka kukkii Kalimenojalla -kuvasta näkyy. Maassa peuhaaminen ja kuvausasennon hakeminen on viime päivinä tuottanut saappaan sisälle sääreen punaisen kehän. Ovatko punkkeja vai lintukirppuja, ei ole selvinnyt.
Mustikan kukissa oli nyt pölyttäjiäkin liikkeellä, seurasin sekä kimalaisia että muutamaa ampiaista, jotka joivat mustikan pienennäköisestä kukkaruukusta.

Illalla kun laitoin kuvat koneeseen olin niin väsynyt, että nuokuin tietokoneella kuin television ääressä.

Ojanvarren muita kukkijoita olivat suo-orvokki (Viola palustris), ja ketunleipä-käenkaali (Oxalis acetosella).

Chamaedaphne

2007-05-25T20:59:00.000+03:00

Kävimme iltakävelyllä rämeen reunassa. Tällaisen Chamaedaphne-tytön sieltä löysin. Poimimme vaiveroita (Chamaedaphne calyculata) kuikan, joutsenten ja taivaanvuohen silmäin alla. Ja käki kukkui, meille ensi kerran. Toimme kimpullisen vaiveroita myös kotiin, savituoppiin.

Tämän kesän vaiverot ovat vaivaisempia kuin viime vuoden. Kukinta on vähäisempää, kukat pienempiä. Viime kesän kuivuusko sen teki? Yhden komean löysin sentään kuvaa varten, taustanaan rantaneva, järvivesi ja taivas. - Kuvat 25.5.2007, Haukipudas.

--

Kevätpiippo

2007-05-23T06:33:00.000+03:00

Kevätpiippo on hauska jo nimeltään. Se on myös huomaamaton ja - hyvin yleinen. Se taitaa olla yksi Suomen yleisimmistä (metsä)kasveista. Koskaan sitä ei kasva peittävinä mattoina, mutta melkein jokaiselta metsäpientareelta ja -aukolta sen helposti löytää. Koko maasta. Se karttaa vain kaikkein karuimpia metsiä, paksusammalkuusikoita ja aivan aukeita alueita.

Kevätpiippo on yksi kevään varhaisimmista kukkijoista. Kukat eivät tosin ole hienoja vuokon kukkia vaan vaatimattomia ja pieniä. Mutta itse kukinto on kuin hiukan hajalleen mennyt aurinkokunta tai joukko satelliitteja. Tai sitten se on saanut juuri tukkapöllyä.

Kuvan piippo ei ole vielä aivan täydessä kukassaan, sillä heteitä ei vielä näy. Siluetista ne näkyisivät selvästi. Sen sijaan kustakin kukkasilmusta pistää esiin kolmihaarainen kieli, valkonukkainen luotti, valmiina pyydystämään ilmaan joutuneita siitepölyhiukkasia. Kun kevätpiippo on täydessä kukassaan, joka suuntaan harottavat kukkaperät, heteet ja emit luovat villin planeettamaisen vaikutelman.

Kevätpiipon lehtiruusuke on myös omalaatuisensa. Lehdet selviytyvät lumen alla vihreinä, ne ovat melko sitkeitä, nahkeita. Pitkät höytykarvat näkee kumartumattakin, ja kukattomankin ruusukkeen oppii tuntemaan nopeasti.

On kevätpiipolla minulle henkilökohtaistakin merkitystä. Joskus vuosia sitten kun elämässä oli suuria vaikeuksia, keräsin yhtenä vaikeana hetkenä kevätpiipon päiväkirjani väliin. Se oli ensimmäinen kukkiva kasvi, jonka talven jäljiltä löysin. Päätin silloin että joka kevät kerään piipon ja mietin mennyttä vuotta. Tuosta hetkestä lähtien vuodet ovat olleet niitä parhaita yksi toisensa jälkeen. Mutta enää en pane sitä päiväkirjan väliin vaan nyt - blogiin!

--

P.S. Blogger ei nyt oikein onnistu pakkauksessaan - en saa kukkahaarojen ympärille tulevia jpg-pakkauksen jälkiä pois vaikka itse muuttelisin pakkausastetta. Klikkaa suuremmaksi jos pakkaus haittaa!

--

Uikulanjärven kevättä

2007-05-06T16:00:00.000+03:00

Uikulanjärvi on pieni ja matala järvi Haukiputaalla lähellä Oulun rajaa. Pääsen sinne kotoa metsäautoteitä pitkin, ja siitä on tullut osa omaa lähiseutua. Se on luonnontilainen pikku suojärvi, osa pientä Natura-aluetta (Kummunlammit-Uikulanjärvi). Siellä pesii niin kurki kuin joutsenkin. Rantanevat ja -rämeet ovat karuja, kasvillisuudeltaan tavanomaisia. Mutta kuvattavaa riittää aina.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa jäitten lähdön jälkeen. Enpä ole ennen päässyt näin lähelle kurkia, jotka nyt olivat syömässä juuri rantapolkuni kohdalla. Pitkiä teleobjektiiveja en käytä, ja siihen nähden ihme saada kurki näinkin siluettina kuvaan.

Ainoa kukkiva kasvi tällä hetkellä oli tupasvilla, mutta siitä laitoin kuvan Tyrnävä-jutussa jo aikaa sitten. Täällä kukkivat tupasvillat olivat vielä kymmensenttisiä, samassa vaiheessa kuin Tyrnävän villat jo kolme viikkoa sitten (15.4.)! Kevään tulo pysähtyi vappukylmiin, ja Tyrnävä kuuluu tähän verrattuna lämpimiin maihin.

Isovarpuräme on tällä hetkellä täynnä ruskeaa. Suopursujenkin lehdet sojottavat vielä pääosin alaspäin. Rämeen reunassa on runsaasti vaiveroa, ja senkin monivuotiset lehdet ovat vielä täysin talviasussaan. Syksyllä kasvaneet nuput ovat jo ehkä hiukan paisuneet. Koko kasvi herännee kuitenkin kasvuun jo lähipäivinä. Yöllä ei ollut enää pakkasta; suruvaippakin lenteli jo rantarämeillä.

Alla vasemmalla kuva ruskean ystäville, vaiverosta. Ja väriä löysin isokarpalon lehdistä, kuva oikealla. - Kaikki kuvat 6.5.2007.

Talvikit - nimensä mukaisia

2007-04-29T07:56:00.000+03:00

Kävin lauantaina kävelyllä Letonniemessä. Suojelualueen luontopolku oli vielä yllättävän talvinen, varsinkin tiheissä leppäpusikoissa ja aivan meren rannalla. Letonniemessä on hyvin näkyvissä Pohjanlahden maannousemarannan metsän kehitys eri vaiheineen (pajukot - lepikot - pihlajalehdot - koivikot).

Paikoin metsänpohja oli lumista jo paljas, paikoin pälvinen. Siellä täällä näkyi jo vihreää, enimmäkseen sammalia ja kuivemmissa koivikoissa riidenliekoa. Mutta syvimmän vihreitä ovat talvikkien talvehtineet lehdet. Näissä rantalehdoissa talvikit ovat pääosin isotalvikkeja (Pyrola rotundifolia) tai sitten eri sukuun kuuluvia nuokkutalvikkeja (Orthilia secunda).

Isotalvikin tunnistaa kyllä lehdistäänkin. Lähinnä ne voivat täällä sekoittua pikkutalvikin lehtiin, mutta lehti on pyöreämpi, ruoti pitempi eikä ruodissa ole juuri siipipalletta. Nuokkutalvikin verson rakenne on toisenlainen ja lehdet sahareunaisia. Kuvissa (28.4.2007) isotalvikin talvehtineita lehtiä.

Linnuista sain tarkkailla lähinnä kuoveja ja pajusirkkuja, ilman kiikareita kun olin.

Oulun kasvit Piimäperältä Pilpasuolle (Väre-Ulvinen-Vilpa-Kalleinen 2005) nyt 20 euroa Oulun luontokaupan loppuunmyynnissä! Tämä teos on paikalliskasvioiden uutta sukupolvea, alansa tuleva klassikko.

Keväisiä vesoja ja silmuja

2007-04-21T19:35:00.000+03:00

Kylmänä kevätpäivänä kävin Kalimenkylän peltojen takusissa, ja konttasin kuvaamassa viime kesänä vesatussa pajukossa. Mutta en halunnut kuvata pajunkissoja vaan pajujen väriä, keväistä ruskeaa. Pajuthan muuttavat keväällä väriään juuri ennen kukkimistaan. Tämän ovat tainneet kaikki huomata, mutta useimmat asiaa ajattelematta. Se kuuluu kevääseen. Yleisin paju on tietysti kiiltopaju, ja juuri kiiltopajua on yläkuvassa. Sen kevätversojen väri vaihtelee voimakkaasti, tumman punaisesta okranruskeaan. Yläkuvassa taitaa olla juuri näitä värejä. Tämän pajukon pajunkissat ovat enimmäkseen vasta kurkistelemassa silmujen suomun alta. taustalta näkyvä vaalea on pellonreunan sulamatonta lunta.

Mutta alakuvassa ei ole paju ollenkaan. Silmun rakenne on ihan erilainen. Nämä ovatkin Kalimenojan rannalta kaadetun tuomen kannosta kasvavia viimevuotisia vesoja, piiskamaisia niinkuin pajutkin. Oli kuvattava kun eteen sattui, viimevuotisen lehden kanssa. - Kalimenoja muuten vapautui jäistä eilen.

Routavoimaa keväisellä suolla

2007-04-16T12:49:00.000+03:00

Kävin sunnuntaina Tyrnävällä Voitienalussuolla. Oli kevään lämpimin päivä, melkein kesäistä, ja lumet lähes täysin sulaneet. Kurjet muuttivat, peippo ja rastaat lauloivat. Mutta suo oli vielä jäässä ja kauttaaltaan kova kävellä! Niinpä pääsin nyt paikkoihin joihin en ole kesällä mennyt.

Voitienalussuo on rannikon nuoria, ohutturpeisia soita. Yläkuvassa hiekan ja turpeen sekaisen "rimmen" keskellä on jäätolpilla mättäitä. Mättäillä kasvaa valkopiirtoheinää, kihokkeja, vähän varpuja ja muutama männyn taimi. Koko kenttä on kuin mönkijällä myllätty, mutta kaikki on roudan tekoa. Kesällä rimpi on täysin tasainen, mutta nyt siinä on kaikenlaisia kohoumia, painumia ja vedensyöpymiä. Mättäitten alla näkyy selvää, puhdasta jäätä. Tämä selittää myös miksi pohja näyttää kankaan reunoilla milloin hiekalta, milloin turpeelta . Routa sekoittaa maalaadut keskenään. Se estänee myös kasvittumista. Tietääkö joku - onkohan tällaisista routimisista mitään kirjallisuutta?

Vielä routaisesta maasta nousee kuitenkin jo kukkimaan alkavia kasveja. Ensimmäisenä heräävät tupasvillan (Eriophorum vaginatum) nuoret versot. Ne jo kohottelevat läheltä katsoen oudoilta näyttäviä kalvokimppujaan, ja ovat kuin jonkin scifi-elokuvan vieraan planeetan kasveja, ulkonäöltään metallimaisia. Mutta joissakin niissä näkyy jo keltaistakin - ensimmäiset heteet ovat valmistumassa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on myös kihokin siemenkotia ja suokukan lehtiä. - Kuvat 15.4.2007.

Koivut

2007-04-11T19:43:00.000+03:00

Viime yönä satoi uutta lunta vanhojen rippeiden päälle. Likainen maisema oli kerralla puhtaan valkoinen. Olen lomalla, ja ajelin aamulla Oulujoen suistoon - siellä oli nyt sinistä ja valkoista kevätauringon hohteessa. Kuvasin enimmäkseen näitä Suomen värejä. Tässä yksi esimerkki Merikosken rantatöyräältä, Kuusisaaresta. Kuva 11.4.2007.

Pikkulaukku (Rhinanthus minor)

2007-04-08T09:38:00.000+03:00

Viisitoistasenttinen pikkulaukkukin tulee taas lumen alta esiin. Pääsiäisen pieni takatalvi on täyttänyt tyhjät siemenkodat lumella (kuva 7.4. 2007). Mutta joissakin "taskuissa" on vielä siemenkin odottamassa kevättä (alla). Tämä talvi oli ensimmäinen jolloin ylipäänsä huomasin, että pikkulaukkukin kuuluu talventörröttäjiin. - Yläkuvassa on käytetty Photoshopin suotimia aika reilusti, alakuvassa ei. Tausta on kummassakin vain kameran aukolla häivytettyä lunta. Tasaisen pinnan takasi uusi lumi.

Sormipaisukarve

2007-03-31T16:56:00.000+03:00

Kuvasin oksalta irronneen sormipaisukarveen (Hypogymnia physodes) lumella. Se sulattaa tässä lunta ympäriltään on aloittanut keväisen matkan hangen läpi. - Sormipaisukarve on yleisimpiä jäkäliä ja lähes ainoita joita tunnen. Kaupungeissa sitä on tarkkailtu ilman puhtauden indikaattorina.

Kuurankukkia kuusessa

2007-03-24T15:44:00.000+02:00

Tämä luonnonkasvien kuvablogi on jäänyt hiukan hiljaiseksi, mutta kuvia tulee kevään edetessä. En oikein innostunut talventörröttäjiin niin kuin ajattelin. Mutta menneellä viikolla tulin ottaneeksi kuvia kuuraisesta kuusesta. Keskiviikkoilta oli sumuinen ja kylmä ja yöllä kostea ilma tiivistyi puihin. olisikohan ollut talven viimeinen kuura? Mutta kuuratkin ovat kovin erilaisia - tällä kertaa puihin syntyi pitkäkiteisiä, moni- ja kapeasakaraisia kuurakiteitä, pituudeltaan ehkä puolet kuusen neulasesta. Ja usein - kuten tässä kuura tarttui vain ulkoreunaan, ja kävytkin olivat toiselta reunaltaan kuuraisia, toiselta eivät. Kuvassa näkyy myös paitsi kuurankukkia myös kuusen oikea pieni kevättä odottava hedekukka - emi on se punaisena hohtava pysty pieni käpy.

Pajunruusu

2007-03-04T08:13:00.000+02:00

Varsinkin lehdettömänä aikana pajunruusut pistävät usein silmään. Kyseessä ei taida olla tuulenpesäsienen kaltainen infektio, vaan syyllinen poikkeavaan kasvuun lienee äkämäsääski. Olen löytänyt sille vain tieteellisen nimen (Dasineura rosaria) - asiaa sen kummemmin tietämättä. Sääski viihtynee useilla pajulajeilla, mutta ainakin itse olen huomannut sitä useimmiten tavallisella kiiltopajulla. Kuitenkin - karulla tavallaan tämä ruskea ruusuke on kaunis. Tässä huurrereunaisena.

Lumen läpi - suopursu ja metsätähti

2007-03-01T22:57:00.000+02:00

Suopursu on Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka, talvellakin. Kuvassa kaikki on sitä itseään, pursua. Sen alastaipuneet pakkaskuivat lehdet ja läheltä katsottuna merkilliset kukkaperät kotineen pistävät hangen alta sieltä täältä. Tarkkaan katsoen huomaa väriäkin - tulevan vuoden kärkisilmut ovat kauniin okrat tai oranssit. Nykyään suopursu lasketaan alppiruusujen sukuun, Rhododendron. Yhteistä ovat mm. ainavihannat lehdet, jotka talveksi kääntyvät alas.

Ensi kertaa huomasin tänään talventörröttäjinä myös metsätähden kukkaperiä ja kotia, "jalkapalloja". Kodat näyttävät sentään kärsineen hieman talvesta. Mutta ihmeen vahvoja ovat nämäkin vanat. Ja lumen pinnassa erottuu joku hiutalekin, jäätähti! - Torstain suojasää, harmaa matalapaine, näkyy kuvissa sävyjen niukkuutena. Lisäksi tällaiset kuvat menettävät vähäistäkin hohtoaan jos monitori ei ole riittävän kirkas...kuten minulla töissä.

Some very common and well known plants, Labrador-tea, marsh ledum, marsh tea (many synonyms also in latin: Rhododndron tomentosum, Ledum palustre) and chickweed wintergreen (Trientalis europaea) in snow. In Finland chickweed wintergreen is not "wintergreen" but Rhododendrons are! Here you see it´s capsules, which are like footballs. - And I assume that the finnish ledum is not suitable for tea like the north-american Labrador- tea (Ledum groenlandicum) .

Auringonlasku ja rantavehnät - Sunset through Leymus arenarius

2007-02-20T07:36:00.000+02:00

Auringonlaskukuva on Oulussa Nallikarista, ja se on kuvattu tammikuun alkupuolella, noin klo 16.00. Etualan heinät ovat rantavehnää. Rantavehnä on suurikokoinen ja sitkeä merenrantojen heinä, joka pystyy sitomaan hiekkaa. Rannoilta se on Oulussa "karannut" myös maantien varsiin. Sitä näkee mm. Pohjantiellä ja sen tunnistaa auton ikkunassa niitettynäkin - niin tunnusomaisen sinivihreitä ovat sen matalaksi parturoidut mättäät.

Sunset in Oulu (Camping place Nallikari) in January, at 4 PM. The high grass is Leymus arenarius.

Kaamoksen aikaa

2007-02-15T19:26:00.000+02:00

Keskitalven puolukkaa. Kaamos on pahimmillaan. Aurinko ei juuri nouse pellonreunan kuusten ylle. Säteet yltävät vain vaivoin metsän sisään.

Cowberry (Vaccinium vitis-idaea) is waiting for snow. At noon, in the middle of the winter.

Hilla, lakka, suomuurain - Rubus chamaemorus

2007-02-12T18:25:00.000+02:00

Tulen tässä blogissani esittelemään tuoreimpia kasvikuviani, viime ja tältä vuodelta. En lupaa kuvaa päivässä mutta joskus linkitän viesteihin hiukan laajempiakin gallerioita. Viime kesän kuvassa hillan kukan alta kurkistaa vaaleanpunainen suokukka (Andromeda polifolia).

Cloudberry (Rubus chamaemorus) and bog-rosemary (Andromeda polifolia). Cloudberry is the most beloved berry in northern Finland.

Lisää suokasvien kuvia (Google Picasa album) : Some mire plants