Thursday, December 6, 2007

Kalimenojalla, uuden kameran kanssa



Voi mikä päivä, sateinen ja harrrmaa - kokeilla uutta kameraa (Sony Alpha700 semiprojärkkäri). Kuitenkin ojalle, taas. Kasvikuvaajalla on tietenkin vielä aiheistakin pulaa. Mutta nyt opetellaankin kameraa, ja siksi myös valotustiedot esiin. Kuvasin kokeeksi ja harmaan sadepäivän kunniaksi herkkyysarvolla ISO 1600 ja koko ajan käsivaralta. Entiselläni en voinut sitä käyttää. Tulos näytti jo kamerassa hyvältä mutta ruudulta se yhä yllättää. Latokuvassa suljinaika oli 1/10 sekuntia (! käsivaralta) ja aukko 6,3. Kalimenojan kataja -kuvassa suljin oli 1/30 sek ja aukko 5,6. No, lato nyt pysyy paikallaan, ja katajakin tyynellä. Mutta kamerarungon vakaaja poistaa paljon vapinaa.

Latokuvassa muuten lumi heijastaa hienosti valoa lappeen alle - sehän on kuin salamalla valaistu.

Katajakuvassa kataja on muuten alalajiltaan eteläisempää metsäkatajaa (Juniperus communis ssp communis). Oulun seudulta löytyy myös pohjoisen lapinkatajan ja metsäkatajan välimuotoa. Metsäkatajan pitemmät neulaset harottavat voimakkaasti, risteymän neulaset ovat kauttaaltaan supummassa ja siis enemmän oksanpintaan painuneina.





Sitten se kasvikuvaajan pakollinen talventörröttäjä - tällä kertaa kissankellon kodat. Olen nyt seurannut Kalimenkylän peltoaukean entisten peltojen lajistoa muutaman vuoden. Niittyjä ei ole pitkään aikaan laidunnettu eikä lannoitettu. Niiltä on kyllä niitetty eläimille heinää sen minkä pelto on kasvanut. Niinpä niistä on tulossa hitaasti hienoja ketoja. Mutta vuodet ovat olleet erilaisia. Tänä vuonna oli hirveän paljon sinikelloja, ehkä myös muuallakin. Mutta nämä laajat niityt olivat nyt sinisenään. Eikä kotia ole vieläkään vaikea löytää, kaikkialla niitä on.

Kissankellon kodatkin ovat kellomaisia. Ne helisevät heikosti. Kuivuneet terälehdet ovat kiertyneet tötteröksi. Kodan ohuissa seinissä on pienenpieniä reikiä joista pienenpienet siemenet vähitellen varisevat ulos. Pitääkin tarkistaa olisiko nyt hyvä kerätä kotia ja siemeniä ja tuoda sinikelloja omallekin tontille lisää...



PS Bloggerissa on viime päivinä ollut ongelmia: kun kuvia on klikannut suuuremmaksi, selain on tarjonnut latausikkunaa kun sen pitäisi vain avata kuva suurempana ikkunaan. Bloggerista löytää ohjeet korjaukseen eikä uusissa postauksissa ongelmaa kai enää ole.

Sunday, November 18, 2007

Talvisella niityllä

Taovi tuli Kalimenkyään viime viikolla. Pääsin nyt pyhänä ensi kerran kameran kanssa niitylle; eilinen kun kului kaupungilla ja polulla puuskuttaessa (tämän vuoden uusi harrastus - kunnon kohennus!). Kaikki kuvat ovat Kalimenkylän niityltä. Ensimmäinen on tapettimaista talvigrafiikkaa, josta onnistuin hävittämään syvyysvaikutelmaa. Etualalla pietaryrtti (Tanacetum vulgare), muusta grafiikasta vastaavat syysmaitiaiset (Leontodon autumnalis), kissankellot (Campanula rotundifolia) ja muutama timotei (Phleum pratense).



Niityn reunassa Kalimenojan törmällä kasvaa aitaorapihlaja (Crataegus grayana). Sen marjat olivat harmaan päivän ainoa värinsäde. Linnut sen tänne ovat tuoneet, mutta en tiedä mistä. Olen ajatellut että aitaorapihlaja olisi kaupungin, ei maaseudun, pihakasvi. Oulussa olen nähnyt aitaorapihlajaa tällä tavalla levinneenä vain yhden kerran.



Alla nurmitähkiöt eli timoteit kantavat tähkäänsä suurempaa lumikuormaa, taustalla talveen tuleva niitty. Toisessa pikkukuvassa ehkä jo kulunutkin aihe - Angelican eli karhunputken kuuraiset kukinnon ovat monet kuvanneet. Mutta tällä kertaa altapäin.


Sunday, October 28, 2007

Syksynen suo



Ajelin eilen päittäin Vuokattiin... kuvatakseni kai nämä. Kumpikin kuva ovat samalta pikku suolta, toistensa selän takaa. "Syksynen suo on yheksänä"... voisi mukailla sananlaskua. Vaivero punersi harjun reunat, jouhisara hulmusi harmaalla suolla.

Friday, October 26, 2007

Voi kukkaa!





On ollut lämmin lokakuun lopun viikko! Hyvin varhain tänä aamuna, umpipimeässä, oli seitsemän astetta lämmintä. Ei ihme että osa kasveista keskeyttää talvehtimisensa, ja yrittää jo kukkia. Eilen oli pitkästä aikaa mahdollisuus tunnin kiertelyyn kameran kanssa - luonnonkasveista kiinnostavin kuva löytyi voikukasta. Kuvassa se on syksyn lehtien seurassa - tuo iso punertavansinertävä on tuomen lehti.

Mutta voikukasta huomaa, ettei kaikki ole kunnossa: terälehdet ovat kyllä terhakoita mutta jotenkin supullaan, sisäänpäin kääntyneitä. Näin myös pihlajan - istutetun riippapihlajan - joka yritti avata epämuodostuneita kukkiaan ja lehtiään. Ja muita kukkivia olivat: viljelyksestä karannut tarhaorvokki, kurttulehtiruusuryhmän ruusu, lutukka ja heinistä pikkuinen pihanurmikka. Pihanurmikoilla onkin tuo 80 päivän elinkierto ja niitä näkee kukkivina miltei aina kun ei ole lunta.

P.S. Edellisen postauksen puolukkakuva pääsivät takaoven kautta oikein Vuoden 2007 luontokuvat -kirjaan mutta ... petyin kyllä kun näin sen kirjassa. Sitä kannattaa katsella täältä blogista vaikken tiedäkään miltä se näyttää teidän näytöillänne...

Monday, October 1, 2007

Hirvikärpänen ja kuollut puolukka

Otsikon asioilla ei tosiaan ole mitään tekemistä keskenään, kaksi syksyistä asiaa ja kuvaa vain...




Tämä puolukkakuva on tänä vuonna omia mielikuviani. Mielikuva? Niin, siis tykkään siitä, ja on se mielikuva toissa kesästäkin. Kuivasta kesästä. Ihmettelin silloin kun näin laajoja aarin parin mustaksi menneitä puolukkakasvustoja. Niitä oli Haukiputaalla mutta myös Linnanmaalla yliopiston ympäristössä. Nämä mustuneet puolukat eivät olleet millään erityisen kuivilta vaikuttavilla paikoilla, mutta niin ne vaan kuolivat.

Olen nyt seurannut niitä tämän märän kesän. Elpymistä ei ole juuri tapahtunut, kasvustot ovat todella kuolleet. Puolukat menivät alkujaan mustiksi, siitä ne muuttuivat sinisenmustiksi tai siniseltä hohtavan mustiksi ja lopulta niihin ilmestyi sieniä ja ne muuttuivat monivärisen kirjaviksi. Tällaistakin tulee siis seurattua ja kuvattua, joutessaan kuuluu sanonta, vaikkei aikaa olisikaan.




Tässä kuvassa on se mikä siinä sanotaan olevan. Tämä oli minun ensikosketukseni Oulun seudulla hirvikärpäsiin. Joutsassa olen niihin yli 10 vuotta sitten tutustunut, mutta en tottunut. Kun niitä kymmenin tuli, saivat ne ajettua minut metsälohkosta toiseen. Ne olivat selvästi paikallisia, ja majailivat parhailla hirvipaikoilla.

Tämä havainto on siis syyskuun 26. päivältä. Kysyin Juhani Itämieheltä tilannetta Oulun seudulla, ja hän sanoi nähneensä Muhoksella. Samana päivänä oli sanomalehti Kalevassa lukijan kuvana kuva hirvikärpäsestä joka oli tavoitettu Kalimeenlammen ympäristöstä. Voipi siis sanoa, että Oulussa ollaan, vaikka lammen toinen ranta on Kiiminkiä, toinen Oulua.

Jututin tiellä Selkäsenkylällä yhtä mustikkamuorilta näyttävää ihmistä. Hän kertoi raapineensa kamman kanssa tukkaansa useamman kerran. Ja isäntä menee suihkuun tullessaan töistä sähkölinjan luota. - Ai niitä ne ovat, suuremmaksi luulin, oli muorin kommentti kun kerroin hirvikärpäsistä. - "Ei niitä täällä ennen ole ollut, tänä kesänä ensimmäiset".

Sen verran paljon olen nyt syksyllä liikkunut Haukiputaalla ja Iin länsiosissa ettei niitä vielä täällä ole. On sanottu että hirvikärpäset leviäisivät 50 km kesässä pohjoiseen. Sen mukaan ne olisivat Haukiputaalla ensi kesänä. Ja Iihän on jo sitä poronhoitoaluetta, jota hirvikäpäseni lmoitettiin kolkuttelevan aamutv:ssä. Kuinkahan moni suomalaisista mieltää missä poronhoitoalue on?

Sunday, September 23, 2007

Jussintakku valkenee talveksi

Tämä sanonta on omaa tekoa, ja syntynyt kun olen katsellut jäkkien syksyä. Jussintakku, harjasheinä ja muut vastaavat karkeaa karvaa kuvaamat nimet ovat jäkin (Nardus stricta) vanhoja hauskoja hellittelynimiä.

Takussa on ollut vähän purtavaa eläimille mutta paljon ihmisille. Se on karuuntuneiden ja kuivien paikkojen heinä, joka väisti viikatettakin ellei se ollut huipputerävä ja isku tullut aivan korren tyvelle.

Jäkki on minulle aika uusi tuttavuus. Jostakin syystä Oulun kasvit -kirjan kartoituksissa en muistaakseni koskaan merkinnyt sitä korttiin. Tänä syksynä se on sattunut silmiin siellä sun täällä, niukkana mutta kuitenkin. Jotenkin sain silmiini sen harjasmaisen habituksen ja syksyä kohti vaalenevan värin. Se ei paljon pyytele eloaan anteeksi, karvat pystyssä käy eteenpäin. Nyt sen huomaa silmänurkastakin. Ja vähitellen oppii kuvaamaankin.



Jäkki muuttuu pitkin syksyä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi. Näistä korsista ovat tippuneet kaikki tähkylän merkitkin. Sillä on hauska toispuolinen tähkä, siirottavia ovat tähkylätkin.

Jäkki on harvinaistuva heinä. Kuivia niittyjä on enää vähän. Laihanpuoleiset ohutturpeiset luonnonniityt ovat metsittymässä. Jäkkiä on jäljellä joillakin vanhoilla laidunniityillä ja polkujen reunoilla. - Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa -kirjassa kerrotaan, että 1950 luvulla se on ollut heinistämme 12. yleisin kun se nyt tulee sijalle 24. Aika harva tuntee Suomesta 24 heinälajia, mutta ainakin vanhemmat muistavat vielä jäkin.

--

Toinen samoilla kuvausreissuilla hämmästyttänyt heinä oli se Suomen - yleisin. Eli metsälauha. Yleisistäkin kasveista näköjään luo itselleen yksipuolisen käsityksen. Rupesin nimittäin nyt ihmettelemään erään pikku saaren komeita, isoja, vihreitä lauhatuppaita. En ole tottunut ajattelemaan että metsänpohja on lauhaa valtoimenaan, lauhasta vihreänä. Sehän on se tuoreiden ja kuivahkojen metsien yksinään pistelevä heinä tai suurina joukkoina hakkuuaukot violetiksi värjäävä heinä. Näkymä mitä nyt ihmettelen, on tällainen:



Hirveästi ohutta syvänvihreää lehteä ja muutama vaalea varren ranka siellä täällä! Kyllähän sitä aina on sanottu mätästäväksi mutta lehden pitäisi olla hyvin ohut, miltei pyöreä ja huomaamaton. Koko lehden yläpuolikin on vain pieni ura lehdessä. En kai sitten ole ollut tällaisilla paikoilla vai enkö ole vain ajatellut koko asiaa. Onko tämä paikasta kiinni - vai kesästä ja sen kosteudesta?

Metsälauhaa on koko maassa, meren saarilta tuntureille. Kirjoissa kyllä kerrotaan ulkosaarten lauhanummista. Mutta tämä saari nyt on viidentoista aironvedon päässä mantereesta. Maannousemarantaa kumminkin. Ehkä saarissa on tosiaan näin komeita vihreitä metsälauhaniittyjä? Nämä ovat pehmeämpiä kävelläkin. Vaikka tämä kuva on pieneltä koivuvaltaisen rantametsän hakkuulta, metsälauhamättäitä näkyy nyt muuallakin. Vastako nyt tämänkin opin? Mutta vieläkin mielikuvat panevat vastaan: mantereen hakkuuaukot kulottuvat kyllä vaaleiksi... Taidan lähteä ajelulle lähiaukoille.

Alla vielä pyöreät metsälauhamättäät ja kuva jäkkipolusta:

Saturday, September 8, 2007

Ajan, soudan, pyöräilen...

...saadakseni jossain välissä muutaman tällaisen kuvan. Työt ovat menneet hankalaan paikkaan, kuvattavaa on, mutta ajasta tulee uupelo. Siksipä nyt muutamia irtopalasia menneeltä viikolta.



Valas tämä ei ole vaan elokorento. Lennähti kartalleni lämmittelemään kun aurinko kurkisti kesken pilvisen syysaamun. Tämä on kai niitä helppoja korentoja määrittää - takasiiven keltaiset läikät kertonevat sen lajin. Se on syyskorentojen sukua, tieteelliseltä nimeltään Sympetrum flaveolum. Syyskorennot ovat nitä loppukesän pieniä ja usein punaisia korentoja.



Käävätkin osaavat olla kauniita, jopa tyylikkäitä. Viimemainittuihin kai kuuluu tämä keloutuneelta kuusenkannolta löytynyt aidaskääpä (Gloeophyllum sepiarium). Se on kuolleen puun, myös puuatvaran, lahottaja. Usein sen näkee kannon päällä, jolloin se on muodoltaan erilainen. Lakin reunan väriyhdistelmä pistää kuitenkin silmään, haalistuneenakin.



Rantahietikon merinätkelmä (Lathyrus japonicus) kertoo jo vähän enemmän millaisilla paikoilla olen nyt liikuskellut. Muutamat kasvit kukkivat vielä Perämeren rannoilla. Eniten näin syysmaitiaisia ja kannusruohoa, muut olivat jo enemmän tai vähemmän lajinsa viimeisiä - kuten muutamat merikohokit ja -nätkelmät. - Kuva 8.9.2007.

Wednesday, August 22, 2007

Kissakoski, lietetatar, vesirutto

Monikohan oululainen tietää missä on Kissakoski ja missä Avojalkasenpolku ja missä ne kohtaavat? Avojalkasenpolun oikeastaan tietävät kaikki - sehän on se Raatin ja Kuuskan läpi kulkeva Oulun suosituin pyörätie... Mutta itse näin kartasta tämän nimen ensi kerran, kun olin selvittelemässä Raatin ja Kuusisaaren välisen uoman lietetatarten tilaa. Ja tässähän ne kaikki kuvassa, lietetatar pinnan alla:



Raatti ja Kuusisaari olivat ainakin 50-luvulla vielä selvästi eri saaria ja - niiden välissä kohisi "Kissakoski". Ja Kissakoskesta kolme oululaista herraa (Berger, Illikainen, Jokela) keräsivät v. 1955 lietetattaresta näytteet, jotka nyt ovat Oulun yliopiston Kasvimuseossa.

Nyt on lehdissäkin esitelty hanke tuon saarten välisen salmen uudelleen aukaisemisesta. Mutta Kissakoskesta ei kai ole puhuttu mitään? Vanha nimi kunniaan!

Lietetattaren ansiosta Oulujoen suistolla on laaja Natura-alue. Ja ainakin periaatteessa aina kun rantoja rakennetaan, pitäisi ottaa huomioon tuo pikkuinen vesiraja eläjä, useimmiten aika surkean näköinen hartiat lysyssä heilahteleva otus. Siksi siis olen viettänyt aikaani - Kissakoskella. Tältä se lietetatar näyttää, poikkeuksellisesti muun kasvillisuuden (järvikorte, vesisara) seassa:



Saa niitä tihrustaa tunnistaaksensa, muitakin samannäköisiä kun on. Mutta tällä on oikealla tavalla tasasoukat lehdet, kulmikkaasti kääntyilevä varsi ja kukintokin - oikein selvä. Ja oikealla syvyydellä.

Vesi on ollut korkealle lähes koko elokuun. Lietetattaret ovat tainneet olla koko kuun reilusti veden alla. Se kasvaa kasvillisuuden aukkopaikoissa tai saraikkojen ulkopuolella miltei kasvittomissa paikoissa, keskiveden korkeuden kahta puolta. Esiintymät Oulussa ovat yleensä aika pieniä. Entisestä Kissakoskesta laskin niitä 15 paikasta, lukumääräksi arvioin 100-200.

Palataanpa yläkuvaan. Sieltä etualalta löytyy vielä harvinaisempi kasvi, oululaisittain. Vettä peittää miltei kauttaaltaan vesirutto (Elodea canadensis). Tämä pohjoisamerikkalainen tulokas löydettiin Oulusta ensi kertaa 1998, ja sitä kasvaa toistaiseksi vain muutamissa suiston seisovavetisissä paikoissa. Se on nimensä mukainen, rutto, kun se sille päälle sattuu. Silloin se paisuu niin ettei soutaan pysty, sanotaan. Vuonna 1999 vesirutto huomattiin salmesta, mutta silloin sitä oli niukasti. Tässä vesiruton täyttämää Kissakoskea vähän lähempää:



Vanhassa Kissakoskessa lietetattaren tulevaisuus ei näytä valoisalta. Toisaalta maan nouseminen ja umpeenkasvu vie tilaa, toisaalta puristaa vesirutto. Siispä - eiköhän aukaista Kissakoski uudelleen, varoen. Vesiruttokin poistuu pelkästään virtausta hiukan lisäämällä. Tällaista se on - arvottamista - kasvienkin katselu.

Ja sattumalta, jostain syystä, Tauno Ulvinen tuli tänään huoneeseeni kädessään - vesiruttoa. Hän oli juuri löytänyt sen Pudasjärven Jongunjärveltä. Se on tällä hetkellä Oulun Pohjanmaalla toinen paikka, missä vesiruttoa kasvaa. Olisikohan leviämässä?

Friday, August 17, 2007

Keisarinviitat ja herukkaperhoset Essun juhlilla Haaran niityllä!



Haaran niityillä vietettiin keskiviikkona Esteri Ohenojan syntymäpäivää. Onnea vielä kerran! Ystävät ja tuttavat olivat järjestäneet yllätysjuhlat maastokäynteineen. Retkeilimme Kiimingissä Haaran niityillä, Vehmaansuon ja Isohalmeenmaan ympäristöissä. Bussilastillinen sieni-ihmisiä inventoi Essulla rakkaita ympäristöjä. En nyt laita kuvia ihmisistä, koska en ole kysynyt lupia. Laitan kuvat juhlien komeimmista yllätysvieraista, keisarinviitoista ja herukkaperhosista. Kummatkaan eivät täällä Oulun seudulla ole mitään yleisiä.

Keisarinviittoja lenteli useita, ainakin puolenkymmentä, niittämättä jätetyssä komeassa pelto-ohdakekasvustossa. Rikka- ja joutomaakasvina tunnettu pelto-ohdake on hyvä perhoskukka! Nytkin se kuhisi elämää: keisarinviittoja, muutama herukkaperhonen, kuparikuoriaisia, erilaisia kukkakärpäsiä ja pistiäisiä.

Haaran niityt on maakunnallisesti arvokas perinnemaisema. Se kuuluu hiukan laajempaan Haaran Natura-alueeseen, jolta löytyy myös lettosoita, metsiä ja kalkkilohkareita. Niittyjen niitosta huolehtii Oulun luonnonsuojeluyhdistys (Olsy) yhteistyössä Suomen ympäristökeskuksen kanssa. Alueelta on tehty myös monia tutkimuksia.



Keisarinviitta (Argynnis paphia) on suuri perhonen, joka kuuluu ns. hopeatäpliin. Se on kuitenkin ainoa hopeatäplä, jolla ei ole siipien alapinnalla noita hopeatäpliä... Helposti tunnistettava hopeatäplä siis... Se on koko maassa harvinainen ja vähälukuinen loppukesän laji, jonka näkeminen on tutuille kerrottava uutinen. 1990-luvulta lähtien se on kuitenkin levittänyt aluettaan ja viime vuosina sitä on nähty Oulunkin seudulla.

Niityllä lentelevistä keisarinviitoista erityisesti yksi tottui ohdakkeitten joukossa paikallaan seisovaan kuvaajaan. Sen tunnisti helposti risanurkkaisesta siivestään. Sain paljon mahdollisuuksia lähikuviin! Tässä yksi vastavalokuva.



Herukkaperhoset (Nymphalis c-album) ovat äkikseltään nokkosperhosen näköisiä ja kokoisia, mutta siipien reunat ovat voimakkaasti liuskaisia. Se on täällä Haaran niityllä jokseenkin elinalueensa pohjoisreunalla, joksi kirja määrittelee linjan Oulu - Kajaani - Lieksa (Olli Marttila: Suomen päiväperhoset elinympäristöissään).

Ja kuvien perhoskasvihan on pelto-ohdake (Cirsium arvense).

Sunday, August 5, 2007

Peukalonperänaro



Venkaan reissulta seuraavaksi muutama kuva Peukalonperänarolta (linkki Kansalaisen karttapaikkaan). Se on laajan luonnontilaisen Kärppäsuon luoteisnurkassa, harjun ja suon välissä. Kärppäsuo ja Peukalonperäsaro ovat Natura-aluetta.

Peukalonperästä löytyivät juuri ne Oulun seudulla harvinaisimmat arotyypit: korvenkarhunsammalaro (Polytrichum commune valtalajina, kuva alla vasemmalla) ja siniheinäaro (Molinia caerulaean mukaan, kuva alla oikealla). Kumpaakin oli aarikaupalla, vaikka jouhisara-aro olikin hallitsevana. Yläkuvassa on arolta yleiskuva, jossa on jouhisara-aroon rajoittuvia korvenkarhunsammallaikkuja. Niiden välissä on harvahkoja jouhiluikkakasvustoja.

Aroilla on vähän kasvilajeja, niin täälläkin. Karhunsammalen joukossa ei kasvanut juuri mitään - jollei oteta lukuun puita, mäntyjä ja hieskoivuja. Mäntyjen rungoista näkyy hienosti vihje arojen syntymekanismista: kevättulvan yläraja.

Myös siniheinäarolla on lähes pelkästään siniheinää, ei sammaliakaan. Puulajit ovat samat. Muutamia tupsuja hanhenpajua (Salix repens) kasvaa siellä täällä. Mukana on myös hietikkopajua (Salix repens ssp. argentea) ja/tai sen ja hanhenpajun (Salix repens ssp. repens) välimuotoja. Hietikkopajun tyyppiset hanhenpajut näyttävät viihtyvän muillakin aroilla.

Lisää aroista: juttuni Suomen luonto -lehdessä 11/2006.

Arokosteikot on tieteellisesti kuvattu Suo-lehdessä vuonna 2005. Jarmo Laitisen et. al. juttu löytyy edellisestä linkistä Suo-lehden sivuilta pdf:nä.

Wednesday, August 1, 2007

Kollajan alle: Venkaan jättiläislähde


Olen jatkanut atlaskartoituksiani Yli-Iin Tannilasta Pudasjärven suuntaan. Lopulta pääsin määränpäähäni, Venkaan jättiläislähteelle. Lähteelle on ryttyyttävää metsäautotietä 25 km Tannilasta, kartasta katsoen likimain sama olisi matkaa eteenpäin Pudasjärven Aittojärvelle. Koko väli Aittojärvelle jäisi altaan alle, jos Iijoen uomaa siirretään 40 km matkalta suuraltaan alle.

Venkaan lähde on useiden aarien suuruinen potti harjun päässä. Vettä tihkuu potin kaikilta seinämiltä, eli mitään suurta yhtä lähteensilmää ei ole. Heinäkuussa lähteellä kukkii näyttävimmin mesiangervo.

Lähteen kasvillisuudessa poikkeuksellisin on ilman muuta lehtopalsami (Impatiens noli-tangere, pikkukuva alla vasemmalla). Sitä on lähteellä varmaan tuhansittain. Täällä Pohjolassa se kukkii kuitenkin umpikukin eli kukannuput eivät ollenkaan avaudu. Kukat olisivat suuria ja keltaisia palsaminkukkia... Koko kasvi jää muutenkin matalaksi, vähän vaaksaa korkeammaksi.

Lehtopalsami on kuitenkin yksivuotinen, jokavuotisista siemenistä riippuvainen. Eli se on selvinnyt umpikukin vuodesta toiseen täällä lähteellä tuhansia vuosia. Kunnes tulee Kollajan allas?

Venkaan suurlähde kuuluu Naturaan. Kollajan altaan alle jääviä muita Natura-alueita olisivat niin Pudasjärven laaja luhtainen suisto kuin aika lähellä Vengasta oleva laaja luonnontilainen suoalue, Kärppäsuo. Pudasjärven Natura-alueen tuntumassa kävin viime kesänä, mutta tämän vuoden reissuni ulottui myös Kärppäsuon luoteisnurkkaan. Siellä on Peukalonpäänaro. Se on näitä arosoita joista kirjoitin marraskuussa Suomen luontoon. Peukalonpäänarolla on hienoa korpikarhunsammalaroa ja siniheinäaroa. Yritän saada näistä joitain kuvia esille seuraaviin postauksiin, vaikka pakollinen lomaviikkokin jo lähestyy.

Alla oikealla tunnelmakuva lähteeltä: metsäkortetta ja saranlehtiä vanhan raidan tyvellä.


Tuesday, July 24, 2007

Kasviatlas 2006: www.luomus.fi/kasviatlas

Kaikessa hiljaisuudessa, tiedotusvälineitten metelöimättä, tiedot Suomen kasvilajien levinneisyydestä ovat siirtyneet internettiin. Ne löytyvät osoitteesta www.luomus.fi/kasviatlas. Atlas perustuu Luonnontieteellisen keskusmuseon Kastikka-tietokantaan.

Vielä viime viikolla laitoin edelliseen postaukseeni linkin Hatikka-järjestelmään, josta nämä kartat olivat aiemmin löydettävissä. Linkki ei toiminut, koska Hatikka edellyttää kirjautumista. Kirjautuminen sinänsä on kovin yksinkertaista. (Korjasin postaukseni linkin tähän uuteen osoitteeseen.)

Nyt netti näyttää kasviharrastajallekin kyntensä: on sekä Hatikka että Kasviatlas. Kasviatlaksesta näkee lajien levinneisyyden (4400 taksonia!) ja havaintojen iän, Hatikkaan voi perustaa oman havaintovihkonsa ja selata muitten tuoreita havaintoja. Hatikan sisällä on toiminnassa jo tuoreempi tekeillä oleva Kasviatlas (2007 joka julkaistaan ensi vuonna). Järjestelmissä on vielä paljon kehittämistä, eivätkä Hatikkaan tallennetut viestit vielä siirry automaattisesti Kastikkaan ja siten Atlakseen.

Otsikon nettiosoitteessa on paljonkin asiaa Atlaksesta. Se kannattaa lukea. Uuden Atlaksen esittely on julkaistu myös viimeisimmässä Lutukka-lehdessä (Raino Lampinen & Tapani Lahti: Uusi kasviatlas on valmis. Lutukka 2/2007).

Tuesday, July 17, 2007

Karua, mutta hiljaista




Pääsin lopultakin aloittamaan atlakset. Viime viikosta toinen osa meni toipuessa, toinen sadetta pidellessä. Kävin Yli-Iin Tannilassa, Olhavan tien varressa, Säippäjärvellä ja -suolla.

Odotettavissa oli, että alue on karua eli suhteellisen vähälajista. Ns. kulttuuriakin eli teitä ja asutusta oli vähän. Mutta sainpahan nauttia hiljaisesta luonnosta enkä koko päivänä nähnyt kaksilahkeisia kuin autojen ratissa. Tukkirekat ryttyyttivät kyllä Olhavan soratietä säännöllisin väliajoin. Tai ajoivat tyhjänä ketjut kilisten kuin nykyajan reet ikään.




Atlasruutujen teon yksi viehätys on siinä, että tulee menneeksi paikkoihin, joihin ei ikinä muuten menisi, pysähtyisi. Oudossa, uudessa paikassa hiljaa liikkuessa tulee huomanneeksi kaikenlaista, myös siitä kulttuurista. Kulttuurista, joka kyllä näilläkin mailla on kaikkialla nähtävissä. Vaikka haulikon panoksena hillasuolla, tai humalan valloittamana muovituolina autiotalon verannalla. Humalaa en viljelyjäänteeksi vielä korttiin pannut, tuoliintakertujaa.





Monenlaista luontoakin näkee, muutakin kuin kasveja. Pellolla hätääntyi haukkapariskunta, yrittivät huutamalla ja pään päällä lekuttelemalla ajaa pois. Säippäjärveltä taas yritti karkottaa kailottava kalalokki, mutta rauhallisesti tarkkailevat joutsenet vain uiskentelivat poikasineen lampivedessä, kuvajaisineen. Metsästä taas pakoon lähtivät niin metsopoikue kuin ryteikön läpi syöksyvä kyyhkykin. Sieniäkin näkyi, ja ensimmäiset hillat olivat kypsyneet. Kyllä tämä aina sisätyöt voittaa.

Entäs kasvit? Ei mitään merkillistä. Lajeja ruudulle tuli vain 117. Säippäjärvi ja sitä ympäröivät vetiset rimpinevat olivat täysin vesikasvittomia! Vain yksittäinen pullosaran verso rantavedessä, muuta ei ruskeasta humusvedestä noussut. Silti ruutuun mahtui monenlaisia elinympäristöjä: mustikka- ja puolukkatyypin metsiä mutta myös lehtomaista kangasta (lillukkaa, nuokkuhelmikkää, niukasti kieloa), rämeitä ja lyhytkorsinevaa mutta myös niukkaa korpea. Järvi, lampia ja rimpiä. Yksi hyvin heikko oja. Yksi autiotalo pakettipeltoineen, mutta myös yksi käytössä oleva pelto, jolta oli jo korjattu nurmi. Ilman viimemainittua listalta olisivat puuttuneet yleistäkin yleisemmät (piha)rikat pihanurmikka, pihasaunio ja pihatatar. Autiotalon piha kun oli niin heinittynyt, että sieltä ne olivat jo hävinneet, tallauksesta hyötyjät. Nokkosen, jauhosavikan ja kirjopillikkeen sain sentään sieltä vielä ruksattua.

Joku asia kuitenkin aina atlasruudussa herättää mielenkiinnon. Jossei joku löytyvä, niin sitten puuttuva kasvilaji. Tämä on niitä takamaita, joilta puuttuu pujo (Artemisia vulgaris), siis tämä allergioiden takia kaupungeissa vihattu tulokas. Pujoa ei ole aiemminkaan löydetty koko "kymppiruudulta" (koordinaatiston neliöpeninkulma 726:44) kuten käy ilmi kasvin levinneisyyskartasta.

Pujon levinneisyyskartta löytyy vastikään netissäkin julkaistusta Kasviatlas 2006:sta, kun kirjoittaa hakuriville pujo tai Artemisia vulgaris. Kartalla hiirellä liikkuessa tulee kymppiruutu näkyviin (nyt 726:44). Pujoa ei näköjään ole kirjattu neljällä seuraavallakaan kymmenen kilometrin taipaleella itäänpäin...

Harvinaisia olivat myös koiranputki ja hiirenvirna vaikka ne ovat koko maan yleisimpiä. Nyt ne löytyivät vain maantien varresta (hiirenvirna) tai sieltä ja peltotieltä (koiranputki).

Yksi koko kymppiruudulle uusi kasvi löytyi, tanakkasilmäruoho (Euphrasia nemorosa). Se oli autiotalon pihassa vieläkin runsas. Jälleen, jos katsoo em. osoitteesta nimellä levinneisyyskarttaa, voi huomata, että paikka on aivan sen yhtenäisemmän levinneisyysalueen pohjoisreunalla, jota tämä löytö hivuttaa taas aikanaan hiukan etäämmäksi. (Pohjoisessa on kyllä muutamia erillisiä esiintymäalueita.) Tämä oli tällä kertaa ainoa kasvi, jonka keräsin näytteeksi museokokoelmiin. - Autiotalon seinustalla kasvoi kannusruohoa - kukkapenkkiin aikanaan istutettua siis!



Säippäjärven ympäristöstä mieleen jäivät kauniit suomaisemat, ja komeat vanhat suomännyt vankoilla jänteillä. Oli aurinkoista ja kihokit aukaisivat pikkuiset valkoiset kukkansa keskipäivän jälkeen, kuvassa tupasluikan lehtien lomassa. Rimmet olivat hyvin vähälajisia - tupasluikkaa ja -villaa, valkopiirtoheinää, mutasaraa ja siellä täällä näitä kukkivia kihokkeja. Joku valokuva rimmen peilistä taisi onnistuakin, tyydyttävästi.

Friday, July 6, 2007

Kuusamon tien reunaa Kiimingissä




Kun oululainen kasviharrastaja haluaa löytää jotain vaihtelua ja uusia kasveja, lienee helpointa mennä Kiiminkiin. Sen lettoalue ja moninaiset suojelualueet ovat nopeasti ja helposti tavoitettavissa noin 20 km ajomatkan päässä. Itse ajelin hiukan kirkonkylän pohjoispuolelle Juuvanjoen P-paikalle - linkki vie Kansalaisen karttapaikalle.


Kävin paikalla, koska Oulun yliopiston Kasvimuseo tekee lähistöllä selvitystä sähkölinjan soveliaasta siirrosta Natura-alueella. Oma tehtäväni projektissa on ollut erilaisten paikka- ja esiintymätietojen vieminen GIS-paikkatieto-ohjelmaan (ArcMap). Tähän blogiini ajattelin laittaa muutamia kuvia ja tietoja sellaisista kasveista, jotka Oulussa ovat hyvin harvinaisia, joita ei esiinny lainkaan nyky-Oulusta tai joista tiedot ovat hyvin vanhoja.


Heti P-paikalla törmäsi kasviin, jota emme ole nyky-Oulusta löytäneet. Kyseessä oli ristikukkaisiin kuuluva pölkkyruoho (Arabis glabra). Nokkosten ja kastikoitten joukossa kasvoi yli metrinen komea kasvi. Sillä on sepivät lehdet, varrenmyötäiset lidut ja hyvin pienet valkoiset kukat. Se on hyvin omannäköisensä ja -värisensä. Siitä on aiempiakin tietoja Kiimingistä, yleensä asutuksen ja Kiiminkijoen tuntumasta. Haukiputaalla sitä kasvaa Kiiminkijoen suiston kalasatamassa. Se on tällä seudulla vanhan asutuksen seuralainen eikä siis alkuperäiskasvi vaan muinaistulokas.


Juuvanjoen länsipuolella Natura-alueet, ravinteikkaat lettosuot ja lehtomaiset kankaat, tulevat liki Kuusamon tietä, jopa kahta puolta tietä. Hei ensimmäisellä lettorämeeltä huomasin kämmekkäpopulaation, jossa oli maariankämmeköitä ja sen ja kaitakämmekän risteymän näköisiä kasveja. Oulussa on muutamia lettoja, ja nämäkin lajit löytyvät. Mutta Oulussa kaikki kämmekät ovat harvinaisia, myös maariankämmekät. Myös kymmenessä minuutissa löytynyt tikankontti kuuluu kämmeköihin; se tuli Oulun kasvistoon muutama vuosi sitten , kun kuntarajoja järkeistettiin lähikuntien kanssa. Tien vieren pienellä lettorämeellä oli myös runsaasti suokortetta, ja sekin on Oulussa hyvin harvalukuinen. Mutta loppujen lopuksi ainoiksi ei-oululaiseksi jäivät lettovilla (Eriophorum latifolium) ja siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris), joka viimeksi on tavattu Oulusta vuonna 1971. Lettovillakin on joskus merkitty Ouluun, mutta tarkempi tieto paikasta puuttuu.


Siniyökönlehti on hyönteissyöjä. Hyönteiset tarttuvat sen lehtiin, jotka ovat hyvin omannäköisenä ruusukkeena maata vasten. Lehdet ovat tahmeita ja kouruisia. Ruusukkeesta nousee vana, jossa on yksi sininen kukka.

Kuusamontien varressa on paitsi muutamia suonreunoja myös lehtomaista kangasta, ja suuri siirtolohkareita. Kankailla on siellä täällä mm. näsiää (Daphne mezereum), jota Oulussa on tavattu vain istutuksissa ja niistä karanneena. Samoin on runsaasti sormisaraa (Carex digitata), jota Oulun kasvit -kirjaan löysimme Oulusta vain yhdestä paikasta. Maanpeittokasvina on kaikkialla lillukkaa, sen verran runsaasti ettei Oulussa kai missään.

Tien reunan siirtolohkareilta (kuva ylhäällä) kasvimuseon kartoittajat inventoivat koko joukon alueellisesti uhanalaisia sammalia. Näiltä lohkareilta löytyi myös seuraava kasvi, jota ei nyky-oulusta ole tavattu. Kysessä on haurasloikko (Cystopteris fragilis. Se on pienikokoinen hento ravinteisten kivien ja kallioiden saniainen.




Takaisinpäin kävelin pitkin Kuusamon tien piennarta. Ympäröivän maaperän rehevyys heijastuu piennarkasveihinkin. Oululaisittain harvinaisia piennarkasveja olivat niittyhumala (Prunella vulgaris) ja rohtotädyke (Veronica officinalis).

Reissuni oli tietysti pintaraapaisu - mutta enpä myöskään poistunut tiestä 50 metriä kauemmaksi!

Ensi viikolla alan tekemään ns. atlaskartoituksia Yli-Iin ja Pudasjärven tietämillä. Yritän näistä reissuista panna kuvia ja tekstejä myös tähän blogiini.

Friday, June 29, 2007

Erilaisia rönsyleinikkejä



Viimeksi laitoin blogiin niittyleikin kuvia, olkoon nyt vuorossa vieläkin muuntelevampi rönsyleinikki. Maata pitkin matava rikkakasvi on melkein kaikille tuttu. Alhaalla oikeanpuoleisessa kuvassa se on jopa sopeutunut nurmikon leikkuuseen - näin keltainen on ollut Kasvitieteellisen puutarhan nurmikko tällä viikolla.

Tummat kuvat sen sijaan ovat peräisin luonnonkasvupaikalta, Nurmesojan varresta Haukiputaalta. Kyseinen paikka on luonnontilainen lehtomainen tulvakorpi. Täällä ojanvarren ruohostossa kasvaa siellä täällä pystyjä ja korkeita, puhtaanvihreitä leinikkejä, joiden rönsyt kurottelevat kauemmaksi korkealta kasvin varresta. Seuranaan sillä on näissä kuvissa lillukkaa, korpi-imarretta, peltokortetta, kieloa ja oravanmarjaa. Paikan puustoon kuuluvat kuusi, terva- ja harmaaleppä, hieskoivu, tuomi ja monet pajut.

Puutarhan leinikit kasvavat avoimella, aurinkoisella paikalla. Ojanvarren lehtokorvessa taas on pimeää; kuvaajalle jalusta on välttämätön. Jalustalta tarkentaminen on tuskallista, huonossa valossa, sääskiparven keskellä, polvillaan märkien mättäiden välissä.






Sattumoisin juuri eilen tuotiin Kasvitieteelliselle puutarhalle pallerorönsyleinikki, rönsyleinikin kerrottukukkainen muoto. Tämä yksilö oli löytynyt puutarhasta, jossa löytäjä viljeli sitä tuntematta sen alkuperää.

Pallerorönsyleinikillä on ollut monia nimiä, Flora Nordicassa se tunnetaan kauppanimellä Ranunculus repens 'Hortensis' ja variaatiosynonyymeinä hortensis, degeneratus tai pleniflorus. Ruotsiksi sen nimi on peräti prinsens knappar. Yksi on siis tykätty, toinen torjuttu.


Sunday, June 24, 2007

Niittyleinikkien kuvaamisesta



Nyt on kasvikuvaajan niittyleinikkisesonki. Jokapaikankukinta on parhaimmillaan, tien varret ovat keltaisenaan. Valkoisia koiranputkia on joukossa, ja jos mennään vähän Haukiputaan pohjoisosiin, on pientareilla näyttävästi myös metsäkurjenpolven sineä.

Metsänreunoissa ja tuoreissa metsissä kukkii nyt myös oravanmarja. Sekä oravanmarja että leinikit ovat hankalia kuvattavia, mutta joka vuosi on näitäkin yritettävä uudestaan. Kasvikuvaus on haastavaa, koska kuvaamisessa on lajikohtaisia ongelmia.

Esimerkiksi oravanmarja kuvaamisessa on vaikeaa se, että hyvin pieniä yksityiskohtia sisältävät pikku kukat ovat kauttaaltaan valkoisia. Sävyeroja ei juuri ole. Kukinto näkyy kuvissa hyvin, mutta kun katsoo tarkemmin, se on yksityiskohdatonta puuroa. Mutta leinikkeihin...

Jossain kasvikirjassa sanottiin, että leinikkien kukissa on peilipintaisia soluja. Ainakin kuvaajasta siltä tuntuu! Keltaiset pikku kukat suorastaan säteilevät auringon valoa ja yleensä puhkipalavat kuvissa. Silloin ne ovat valkoisia, yksityiskohdattomia. Hieno keltainen näkymä muuttuu sekavaksi kiilteleväksi puuroksi.

Ylivalottumiseen auttaa tietenkin pistemäinen valotuksen mittaus. Hyvä ominaisuus kasvikuvaajan kameralle, muutenkin. Mutta kun kukan saa valotettua oikein, on tausta hyvin tumma tai musta, jopa alivalottunut. RAW-tiedostoilla ja niiden muokkauksella pääsee eteenpäin. Lightroom-ohjelmalla esimerkiksi saa taustaa kyllä esiin ilman että kukan valotus muuttuu. Mutta tilannetta helpottaa kun kuvaa varjossa tai puoliaurinkoisessa, esimerkiksi kukka varjossa ja tausta auringossa. Tai päinvastoin, jolloin kukka irtoaa samalla taustastaan (tummasta).

Ylhäällä oleva niittyleinikkiniitty on kuvattu varjossa olevaa taustaa vasten. Mutta mielestäni muuten yksitoikkoisen taustan pelastaa läpinäkyvä sininen taivas. Toinen hyvä tausta keltaiselle kukalle onkin sen vastaväri, sininen. Mutta silloin on useimmiten mentävä makuulleen. Perspektiivi niityn maailmaan muuttuu ja aika kuluu kun odottelee että paikalle lentäisi vielä perhonenkin. - Samassa leinikkisessiossa kuvasin muuten osuuteni myös Valokuvatorstain Jäätelökesä-aiheeseen... Se on Kuvaannollista-blogissani.

Leinikkien kuvauksessa on myös muita ongelmia... kun kukan on saanut hollille, missä ovat lehdet!? Niittyleinikin lehdet ovat pääosin ruusukkeena tyvellä. Kuvaan on vaikea saada niin paljon syväterävyyttä, että niin lehdet kuin kukatkin säilyisivät riittävän terävinä. Lisäksi alalehtiä on hankala saada esiin muun kasvillisuuden joukosta. Taas on etsittävä sopivaa kasvia, sopivassa valossa, sopivalla taustalla, sopivassa ympäristössä. Alimmaiseen potretti-kuvaan löytyi nuori yksilö, jossa kukinnot ja lehdet ovat vielä aika lähekkäin. Taustana on tummahko varjossa oleva pajupusikko. Mutta jos haluaakin lehden pääosaan, onkin parasta kuvata alhaalta ylöspäin, jolloin kukatkin saa vielä mukaan. Vai mitä tykkäätte?




Sunday, June 17, 2007

Kiitokset luonnonkukkien päivän retkeläisille!



Tässä 9-lukuinen (terä- ja hedelehdet!) metsätähti teillekin, jotka ette korttia saaneet. Kun tämän päivän Kalevassa oli kuva 6-lukuisesta kukasta niin missähän se tavallisen seitsenlukuinen luuraa! - Kuva otettu eilen, 16.7.2007, Kalimenkylä, Haukipudas.

Ja alla on kuva Toppilan Rykärinpuistosta, jossa kerroin ryhmäläisilleni metsätähden ja oravanmarjan kovin erilaisista lisääntymisstrategioista. Ehkä lisäilen ehtiessäni sitä juttua blogiinikin.

Friday, June 15, 2007

Luonnonkukkien päivän teemana tulokkaat




... ja tulokkaitahan löytyy Toppilasta! Oulun Toppila on yksi maamme tunnetuimmista tulokaskasvipaikoista. Vaikka tulokaskasvien seuranta on tuntunut hiipuvan, oli Toppilan mantereenpuoleinen kilometriruutu Oulun kasvit -kirjan kartoituksissa koko kaupungin lajirikkain - kiitos myllytulokkaiden ja monenlaatuisten kasvupaikkojen. SOK:n myllyn, nykyisen viljan interventiovaraston, edustalta on 2000-luvun puolella kirjattu ylös yli 50 muuten erittäin satunnaista lajia. Paras paikka on kuitenkin äskettäin tuhoutunut asuntomessualueen parkkipaikkoja rakennettaessa. Mutta monenlaista ja aika merkillistäkin on Toppilassa yhä nähtävissä.

Tässä pari esimerkkiä tältä päivältä. Melko varmasti kaikki Oulun ryhmät - joita menneinä vuosina on ollut neljä - kulkevat vanhan myllyn editse, ja näin kaikki tulevat näkemään rikkakeltalemmikin (Amsinckia micrantha). Tämän karhean lemmikin pieni pistävän keltainen kukka on vain millin leveä!

Toisen kuvan ristikukkainen on litulaukka (Alliaria petiolata). Retkellämme selviää miten se on Toppilaan joutunut!

Mutta retkellämme ei esitellä vain outoja tulokkaita, vaan kuljeskelemme myös metsiköissä ja niityillä, joilta löytyvät myös ne Oulun tavalliset lajit. Joten nyt on tarjolla kaikille jotakin! Osallistu ja ole utelias, kysele!