Harjoituksia marraskuisella Kalimenojalla III

Kuvan luonnontilainen puro tai noro on eilen tänne postaamieni valokuvien lähimaastosta, Kalimenojan Lehtikankaankaankosken yläpuolelta. Puro on nimeltään Alahaudanoja. Kuva on edelleen HDR, mutta oikeastaan haluaisin siirtyä marrasharjoitusteni toiseen vaiheeseen:

Uhanalaisten luontotyyppien luokitteluun

Eli viime keväänä ilmestyi iso opus nimeltä "Suomen luontotyyppien uhanalaisuus". Siinä on uhanalaisuusasioita luokiteltu Suomessa ensi kertaa luontotyyppien tasolla. Aiemmat tarkastelut ovat olleet lajikohtaisia. Samalla teos tulee sisältäneeksi alustavan luokittelun koko Suomen luontotyypeistä. Mahtavat tavoitteet!

Olen vuosia sitten suoritanut luontokartoittajan erikoisammattitutkinnon, ja sen jälkeen joka kesä tehnyt muutamia pienehköjä luontoinventointeja. Tänä kesänä oli harjoiteltava tuon uuden luontotyyppien uhanalaisluokituksen käyttöä. Siksipä kuvatessakin oli aina mielessä... mikähän tyyppi tuokin ...

Aikaisemmat - mutta yhä tärkeät - tarkastelukulmat luontotyyppeihin liittyvät direktiiviluontotyyppeihin (Natura 2000), metsälain erityisen arvokkaisiin luontoympäristöihin ja luonnonsuojelulain tarkoittamiin suojeltaviin luontotyyppeihin (kuten tervaleppäkorvet tai luonnontilaiset hiekkarannat). Tämä uusi opus rinnastaa omat luontotyyppinsä myös näihin hallinnollisiin luokitteluihin ja kokoaa näin myös kaikkia yhteen. Käytännöllistä - niin siis käytännöllistä, koska nykyajan inventoinnit ovatkin usein viittauksia eri lakeihin! Ja kieli niistä määräytyvää, määrämuotoista ja hallinnollista. - Ai niin, ja Vesilaki puuttui listasta vielä.

Entä Alahaudanoja näissä kuvissa? Mitä kuvat kertovat? Ensinnäkin kyseessä on metsälain erityisen tärkeä luontoympäristö, pienialainen, luonnontilainen puro tai noro. Uudessa uhanalaistyypittelyssä tämä taitaa mennä luokkaan "havumetsävyöhykkeen turvemaiden purot" sillä kartan perusteella se näyttää kuljettavan enimmäkseen läheisten suomaiden ruskeita vesiä. Luontotyypin uhanalaisluokka on Pohjois-Suomessa silmälläpidettävä (NT), ei siis varsinaisesti uhanalainen. Perusteena on, että Pohjois-Suomessakin luonnontilaisten purojen määrä on vähentynyt yli 50 %. Täältä Kalimenkylästäkin luonnontilaisia puronpätkiä saa hakemalla hakea, ja siksi tällainen paikka herättää kuvausvaistot. Kuten pari postausta sitten kuvissa ollut luhtainen Nurmesojan pätkä.



Puro ympäristöineen on kasvupaikka. Mutta sillä on myös kasvillisuutensa perusteella jokin tyypitys. Puronvarsi kuuluu korpiin, tuoreen kangasmetsän soistumiin, tarkemmin ehkä varpuisiin kangaskorpiin. Hiukan tällä pienellä alueella on myös vaatimattoman ruohokangaskorven piirteitä: metsäkerrossammalten ja korpikarhunsammalten joukossa on vähän ketunleipää (alakuvassa) ja ojantörmällä ruskeana roikkuvaa korpi-imarretta (yläkuvassa).

Kangaskorvet eivät kokonaisuutena ole Pohjois-Suomessa uhanalaisia - ne siis voivat riittävän hyvin - mutta ruohokangaskorvet olisivat lähes uhanalaisia eli silmälläpidettäviä (NT).

Direktiivitasolla näille löytyisi vain yleisluokka "luonnonmetsät"!

Tämän paikan uhanalaisstatus ei siis nouse kovin korkeaksi. Metsälain ansiosta se kuitenkin saanee - toivottavasti - jäädä ennalleen, luonnontilaan. Metsälaki sanoo virallisesti, että metsänhoitotoimet täytyy tehdä "elinympäristöjen ominaispiirteet säilyttävällä tavalla". Eli ehdoton suojelukielto se ei ole. Mikään automaatti metsäalaki ei myöskään ole; yksityismailla rajauksista vastaa Metsäkeskus. Inventoijan 'kuuluukin' raportissaan sanoa, että kyseessä on mahdollinen metsälakikohde.

Tällaisia ovat siis nykyajan luontoinventoijan työkalut - lakeja, luokitteluja, tyypittelyjä, omaa hallinnoliista terminologiaa, ei pelkästään hauskaa havainnoitavaa.



Lähikuvassa kerrossammalta, korpikarhunsammalta, mustikkaa, puolukkaa, haavan ja hieskoivun lehti, kuusen risu. Siinäpä tärkeimmät. Rahkasammalet puuttuvat kuvasta, mutta erottuvat hyvin yläkuvan miljöössä.

Myös lähikuvat on kuvattu kokeeksi HDR-tekniikalla. Olisipa aika hauskaa ja opettavaista ruveta kuvaamaan luontotyyppejä... Tuntuu että tämä tekniikka sopii hämäriin havumetsiin, pusikoihin ja kovaan keskipäivän auringonvaloon. Inventoitaessa olisi pystyttävä kuvaamaan myös huonossa valossa tai oikeastaan missä tahansa valossa. Siinäkö olisi tulevien vuosien kuvaussuunta??

Harjoituksia marraskuisella Kalimenojalla II

Hämäräharjoitukset jatkuvat, nyt Kalimenojan Lehtikankaankoskella (linkki Kansalaisen Karttapaikkaan). Tekniikka ja tavoite on pääpiirteissään sama kuin edellisissä posteissa. Paikka on uusi.

Nyt kuvissa on kuitenkin koski ja liike. Veden pehmeys syntyy hitaista suljinajoista ja useiden kuvien yhdistelystä. Värien säätö on omalla vastuuulla ja eri kuvissa vähän erilainen. Aukko on koko ajan sama (näissä f/10) ja suljinaika vaihtelee. Veden toistumiseen voi tässä tapauksessa vaikuttaa vain herkkyyden säädöillä (ISO-arvot). Pieni herkkyys (esim. ISO 200) - pitkä suljinaika ja huntumainen vesi; korkea herkkyys (ISO 1600) - lyhyt suljinaika ja realistisempi vesi. Toimii myös HDR-kuvissa.

Kalimenojan rannat ovat täällä melko korkeatörmäiset ja luonnontilaiset. Törmillä on komeita mäntyjä ja kuusia. Mutta monessa paikassa hakkuut ulottuvat törmän reunaan - niitä näkyy kartallakin (linkki ylhäällä).



Pienet purot ja niiden lähiympäristöt ovat Metsälain tarkoittamia erityisen arvokkaita elinympäristöjä. Niillä on sitä kautta tiettyä suojaa. Mutta Kalimenoja on joki. Lain mukaan joki on virtavesi jossa voi soutaa. Kalimenojassa voisi. Jokien rantoja ei suoraan suojele mikään, tietääkseni vain "hyvä metsäntoitotapa". Nyt hakkuut ulottuvat ihan joen iholle.

Marraskuun harjoituksia Kalimenojalla I

Laitan blogiin vähitellen sarjan harjoituksia. Harjoitukset on tehty kotipaikkani Kalimenkylän lähiympäristöissä, niissä harvoissa lähes luonnontilaisissa paikoissa, joita tältä seudulta tunnen. Kuvat ovat Oulun kaupungin rajan tuntumasta, mutta Haukiputaan puolelta. Harjoitusten aiheena on maisemakuvaus marraskuun hämärissä metsissä. Valoa on tosi vähän, apuna on aina ollut jalusta.

Sarjan kaikki kuvat on yhdistelty eri tavoin valotetuista otoksista Photomatix- ja Photoshop -ohjelmilla. Lisäksi ne ovat usein panoraamoja. Esimerkki yllä - panoraama, joka on yhdistetty neljästä kuvasta, jotka kukin on tehty viidestä eri tavoin valotetusta kuvasta (5x0,7 EV). Siis kuvan pikselit on koottu kahdestakymmenestä eri otoksesta!

Miksi näin? Pyrin vaikeissa olosuhteissa kuvaan, jossa olisi kaikissa varjoissakin yksityiskohtia. Lisäksi yritän löytää harmauteen kätkeytyvät värit liioittelematta niitä.

Nämä kaksi kuvaa ovat Nurmesojalta läheltä Navettakankaan tietä. Kalimenojaan laskeva pieni Nurmesoja on melkein kauttaaltaan kaivettu ränniksi, mutta tänne on jäänyt pätkä luhtaista veden vaivaamaa metsää, ruoho- ja heinäkorpea. Mielestäni selvä metsälakikohde! Puron varrella kasvaa myös Oulun seudulla harvinaista tervaleppää.



Tässä kuvassa taitaa kuitenkin olla harmaaleppää ja sillä punaruskeaa lepänkääpää. Lepänkäävät suorastaan hehkuvat rungolla, samoin sammalet puitten tyvillä. Tällaiseen en ole tottunut omissa aiemmissa syysharmaissa kuvissani. Tietokoneella värit näyttivät välillä epätodelliselta, ylityöstetyiltä. Piti palata paikan päälle ja todeta, että hämärässäkin metsässä sammal hohtaa vihreänä. Ja lakastuneet, märät lehdet ovat todellisuudessakin sinoopereja. - Alle vielä yksi panoraama marraskuiselta, lunta odottelevalta Nurmesojalta. KLIKKAA KUVIA SUUREMMIKSI - olen tallettanut ne nähtäväksi vähän tavallista suurempina, varsinkin alemman.

Syksyä väreissä

Onpa aika kulunut, toisessa puistoblogissa... Puistokirja ja sairastuminen veivät sille puolen. Puistoblogin puolella olen harjoitellut erilaisia HDR-tekniikoita ja -ohjelmia. Niissähän on siis kyse eri tavoin valotettujen "ruutujen" yhdistämisestä. Sama kohde kuvataan moneen kertaan ja kustakin kuvasta otetaan parhaat päältä. Usein tekniikka näyttää tuottavan voimakkaan saturoituneita ja ylityöstettyjä kuvia. Kyllä sekin on joskus kivaa, mutta tekniikalla pääsee kyllä luonnonmukaisiinkin väreihin. Kun säätää. Värejä ja kontrastia.

Tänään kokeilin näitä tekniikoita harmaan lokakuisen päivän niukkaan valoon. Ja tykkäsin! Syksyn värit hehkuvat vielä kerran - huomenna kai sataa jo räntää. Tekniikka ei ehkä vakuuta niinkään nettikuvina, koska kuvista saa hyvin suurennoksia ja ne ovat myös yksityiskohdiltaan yllättävän eläviä.

Yllä maisema Kalimenkylän pelloilta. Alla taas kerran pajunruusu. Pajunruusukuvassa kokeilin HDR:ää ja suppeampaa syväterävyyttä. Myös hämärästä taustasta saa mehevää...

Päivän kuva - sumusta kuuraan

Aamulla ulos ja Kalimenkylän pelloille, nyt kuuraan. Yöllä oli pakkasta, ehkä noin kolme astetta. Eilen oli sumua, usvaa ja kastetta, tänään kuuraa; aamuaurinko näkyi niin eilen kuin tänään. Eiliset hämähäkinverkot olivat hävinneet.

Kuvan heinät ovat timoteitä eli nurmitähkiötä (Phleum pratense)ja etualalla vähän matalampaa nurmirölliä.

Angelican kastehuntu

Tämän Angelican, karhunputken (Angelica sylvestris), tapasin tänä aamuna hepenissään Kalimenojan törmältä. Oli sumua ja kastetta - ja kamerasta akku lopussa. Sumu välkkyi ilmassa pisaroina, vastavalossa, mutta ei tuntunut poskella eikä kämmenselällä. Sumupisarat sai kuvattuakin - ne näkyvät alakuvassa pieninä valopisteinä. Kennon kohinasta ei ole kyse!

Haperometsässä

Oli kaunis päivä, aurinkokin pilkisti. Nyt on tullut Oulun seudun metsiin sieniä: näin haperoita, lehmäntatteja, pulkkosieniä, kangasrouskuja ja muutamia haapa- ja karvarouskuja. - Kuvassa taitaa olla isohapero.

Pari kuvaa vanamosta

Kuvat ovat heinäkuulta ja elokuulta. Enää ei vanamo kuki. Harvempi sitä enää sitten huomaa. Joskus olen kuvannut vielä ensilumen aikaan. Ensimmäisessä kuvassa aiheena voisi olla "huuto" - vai "kuiskaus"? - toisessa "keskustelu turistibussissa", näin äkkiä hatusta vedettynä.

Toppilan mesikät - asuntomessuista kolme vuotta

Valkomesikkä (Melilotus albus)

Ennen Toppilan asuntomessuja huolehdittiin mesiköistä. Ainakin valkomesikällä on yli satavuotinen historia Toppilassa. Se on perinteinen purjelaivakauden painolastikasvi. Keltaista rohtomesikkää on aina ollut niukemmin, harvemmassa ja pienempinä kasvustoina. Jo messukesänä kävi selväksi, että mittavatkaan maansiirtotyöt Toppilansaaressa eivät tuhoa valkomesikkää. Siitä taitaa olla mahdoton päästä eroon, vaikka niin haluttaisiin. Maaperässä on niin paljon siemeniä, ja aina joku livahtaa kauhan reunan yli.

Päinvastoin - maansiirrot taisivat levittää valkomesikkää. Isot rekat kuljettivat Toppilansaaresta maata jonnekin varastoon. Mielestäni viime kesinä sitä on alkanut näkyä entistä enemmän uudisrakentamisen piirissä Oulussa ja ympäristössä . Kuvittelen, että Kellon keskustan kauppaliikkeenkin ympäristötöihin tuotiin maata entisestä Toppilasta, mutkan kautta... Jossakin se suuri siemenvarasto nyt on.



Rohtomesikkä (Melilotus officinalis)

Asuntomessuja edeltäneenä aikana rohtomesikkä oli Toppilansaaressa satunnainen ja yksittäinen, mutta Toppilan sataman puolella sitä oli muutamana pienenä kasvustona ja yhtenä suurena. Suuri esiintymä oli SOK:n entisen myllyn takaisella kentällä, josta 2005 tehtiin messujen pysäköintialue. Alue jyrättiin ja täytettiin soralla. Vuosina 2006-2007 rohtomesikkää ei tietääkseni nähty, mutta tänä kesänä kentältä löytyi muutama kookas kasvi. Yksi niistä on kuvassa, taustanaan - vastavärinä - turverekan sininen.

Kummallista on, että kentän ulkopuolella, alueella jota ei tasattu 2005, sitä oli melko kookas kasvusto, jota ei myöskään näkynyt 2006-2007. Nyt siellä on rontomesikkää melkein aarin alalla tiheästi. Mutta rohtomesikkäkin siis säilyi mullistusten yli. Uusi haaste on kuitenkin edessä kun Länsi-Toppilaa aletaan rakentaa.

Siperiansinivalvatti Oulun seudulla

Näin tämän siperiansinivalvatin (Lactuca sibirica) Kempeleen ja Limingan rajalla, Peräojan vanhan nelostien rummun luona. Se oli tälle vuodelle ensimmäinen, ja saattoi olla viimeinen, sillä ei se täällä Oulussa mitenkään yleinen ole.

Eräs tuttava lähetti samoihin aikoihin sähköpostiviestin, että sitä on ilmaantunut mökkipihalle Madekoskella, ja hän kyseli sen levinneisyydestä. - Mitäs tällainen taigalaji tekee pihoilla, onko se tulossa ihmisympäristöihin? oli hänen kysymyksensä. Selvittelin asiaa kasvimuseon tietokannoista.

Kyseessä on itäinen, siperialainen, laji, joka on ehkä levittäytymässä länteen. Retkeilykasviossa se kuvataan rantapaikkojen lajina: järvenrantapensaikoissa, puronvarsissa, rantaniityillä, sorarannoilla.

Oulusta siperiansinivalvatti on tunnettu pitkään Hietasaaresta, 1930-luvulta saakka. Siellä se on kasvanut tien pientareella entisen puutarhan tuntumassa, mutta lähellä Mustasalmea. Myös Holstinsalmen rehevistä rantapensaikoista se Oulun kasvit -kirjaan havaittiin.

Oulun kasvit -kirjan selvityksissä sitä löytyi Oulujoen tuntumasta: Madekoskelta, Pikkaralasta, Juurusojalta, Kastellista. Ei koskaan ihan rantapensaikoista, mutta Oulujoen läheisistä ojista, jopa pellonojista. Muhokselta on tietoja Muhosjoen varresta 1950-luvulta, mutta nykytietoja ei ole. Utajärveltä ei tietoa, ei Vaalasta. Eikä Oulujoen pohjoispuolelta - yhtään esiintymää joen pohjoispuolelta ei ole Oulun kasvit -kirjan kartassa! Eikö se pysty ylittämään jokea?! Miksi?

Haukiputaalta ei ole tietoja, ei Iistä. Kuivaniemellä se on joskus nähty. Peräpohjanmaalla sitä on jo runsaasti, erityisesti Kemijoen vaikutuspiirissä.

Se on tainnutkin tulla Oulun seudulle etelästä? Muhosmuodostuman hienojakoisilla rehevillä mailla sitä on ollut erityisesti Ängeslevänjoen varrella Limingassa ja Tyrnävällä. Myös Temmesjoelta on tietoja. Ja jokivarresta se lienee levinnyt alueen moniin valtaojiin, ehkä myös pellonojiin.

Suuressa kasvikirjassa (1960-luvulla) todettiin, että siperiansinivalvatin länsiraja kulkee Tampereelta Liminkaan. Se on levittäytymässä länteen, todettiin myös. Vilkaisin myös Raahen tietoja. Ensimmäinen tieto Raahesta on vuodelta 1966, sitten Jari Särkältä on runsaasti tietoja, melkein puolen sataa kun Oulusta kaikilta ajoilta havaintoja on 25. Siperiansinivalvatti näyttää siis kovasti yleistyneen Raahessa viime vuosikymmeninä. Ja samalla se on löytynyt myös kaatopaikoilta vaikka edelleen kai enimmäkseen ojanvarsista tai niiden tuntumasta.

Ehkäpä siperiansinivalvatti edelleenkin leviää pitkin jokien ja ojien pientareita. Niiltä sen siemenet lentävät myös lähiympäristöön, ja kasvavat kosteilla pientareilla tai muissa paikoissa missä tapaavat suhteellisen avointa ja kosteaa maata. Sadekesä on voinut olla sen mieleen. Itse asiassa monet muutkin rantakasvit ovat siirtyneet avoimille joutomaille. Merenrannoilta esimerkkejä on vaikka kuinka alkaen vaikka pietaryrtistä ja hiirenvirnasta ja päätyen meriratamoon, kujasorsimoon ja rantavehnään.

"Jos se leviääkin juurella?" kysyi puutarhalta Ritva Hiltunen, kun keskustelin hänen kanssaan. Se selittäisi ainakin sen ettei se näytä ylittävän Oulujokea. Mistäpä saisi siemeniä? Kokeilisi, punnitsisi...

Steriilinä, ilman kukkia, pelkistä lehdistä, siperiansinivalvatti on muuten tosi hankala huomata vaikkapa maitohorsmien joukosta.

Ruistankio - Camelina sativa - myllypaikallaan...

... voisiko sanoa "taas", sillä viimeksi se kerättiin täältä vuonna 1954 heinäkuussa (Berger, E. Toppila, SOK:n myllyn piha). Nyt ei enää ole myllyä, mutta samassa paikassa on EU:n viljan interventiokeskus. Se liittyy viljan hinnan sääntelyjärjestelmiin, mutta ilmeisesti edelleenkin siiloihin lastataan ajoittain viljaa jostain Euroopasta. Myllyn seinustalla on totuttu moniin kasvikummallisuuksiin. Siellä kasvaa nytkin keltakukkaista lemmikkikasvia, rikkakeltalemmikkiä, mutta yllä kasvillisuuden edustalla on kymmenittäin tuota ruistankiota. Se on hento vaatimaton ruoho, jolla on pienen pienet keltaiset kukat ja niihin nähden isot, miltei pallomaiset lidut. Tästä sen kukinnon näkee:





Ruistankio oli vanhalta nimeltään kitupellava. Jotain pellavamaista sen habituksessa onkin. Mutta silloin se oli ruispeltojen rikkaruoho. Sellaisena se hävisi Oulun seudulta jo viime vuosisadan alussa. Välimerenmaissa se kasvaa edelleenkin rikkaruohona ja on kai tullut nyt sieltä tai jostain Keski-Aasiasta käymään täällä, taas.

Saattaa olla, että se kotiutuu meille uuudelleenkin, mutta nyt sitä jo puhuttellaan kauniimmalla nimellä camelina, sillä kukapa haluaisi ruistankioöljyä olisipa se kuinka omega-3 -pitoista tahansa. Kamelinan öljypitoisuus on nyttemmin hyväksi havaittu ja omega3 -pitoisuus korkeaksi todettu , ja niin siitä on tullut terveyskasvi. Ja entistä rikkaruohoa ruvetaan viljelemään! Ehkä se onkin siksi taas täällä Oulussa?

Alta näkyy millaiselta koko ruoho näyttää, nyt, Toppilassa. Viljeltynä siitä tulee toki komeampi, toistametrinen.




Netistä löytyy lisää tietoa, vaikkapa Aimo Nummen Tankio -artikkeli.

Pulskaneilikka, ja pulska ja "neilikka"

Sen kummempia selittelemättä, kuva Martinniementien pientareelta Haukiputaalta. Vihjeen antoi Rahkon, Pekka. "Tolkuttomasti pulskaneilikkaa, ja paljon ruusuruohoa...". On hän muutama vuosi sitten tallentanut tältä paikalta kasvimuseolle näytteenkin, tarkistin. Dianthus superbus...

Kesän Rantsilan reissulla en pulskaneilikkaa nähnyt, Iissä kylläkin vähän vastaavassa paikassa, Alarannan tien pientareella. Kai sitä tien pientareilla jonkin verran täällä on, pohjoisten jokivarsien kasvia. Hyvin harvakseltaan siitä eri puolilta kuulee täällä Oulun seudulla. Joet on rakennettu, ja avoimena pysyvät hiekkatörmät vähentyneet. Tien pientareilta löytyy sitten jotain vähän vastaavaa.

Ketoneilikka (Dianthus eltoides) on toinen vähiin käynyt kuivien niittyjen neilikkalaji. Sitä kuitenkin viljellään koristekasvina ja sitä on niittysiemenseoksissa, joten nykyään sitä putkahtelee sinne ja tänne. Mutta tällaisen siemenen tausta ja alkuperä ei ole tunnettu, voi olla ihan vierasta kantaa.

Leena on nyt lähtenyt kuvausreissuile mukaan, luomaan materiaalia kuvankäsittelykuviin. Ja toisaalta, silloin löydän välillä itsenikin kuvista. Joten tähän "neilikkakuvaaja", vähän pulska, kuvaan mukaan. Aika hienoa keskikesän piennarnittyä, vai mitä? Tällä kertaa kuvaajan tukka on suoremmassa kuin kuvattavan...

Sammakonleinikki, vihdoin

Moneen vuoteen en ole nähnyt kunnollista kuvattavaksi sopivaa sammakonleinikkiä (Ranunculus reptabundus). Muutama vuosi sitten niitä oli laumoittain Nallikarin leirintäalueen lammikossa, mutta sitten se hävisi. Tapansa mukaan. Se tulee, ja menee, ei esiinny suurina joukkoina peräkkäisinä vuosina. Selvästikin sillä on maassa hyvä siemenpankki, ja lapio on sen ystävä.

Tänään löysin uuden esintymän Tupokselta. Laji tykkää Limingan niittyjen märistä savikoista. Kuvattu yksilö eli ihan sadevesiammikossa lähellä Peräojaa. Maata oli häiritty, ja märkänä kesänä sitä kasvoi maallakin, ehkä tuhansia. Mutta vedessä se on elementissään.

Tuuri oli hyvä mutta myös huono. Kukapa haluasi kuvata tällaisen kasvin keskipäivän kovassa auringssa. Piti miettiä, kokeilla, ja alivalottaa. Leinikeillä on muutenkin kukissaan ja ilmeisesti lehdissäänkin jonkinlaisia peilisoluja. Kiiltoja syntyy, huippuvaloja. Piti kuvat RAW:na, varmuuden vuoksi, ja vääntää Lightroomissa. Alivalotettuihin kuviin tahtoo tulla kohinaa, kun ne tummat sävyt taas ohjelmallisesti kirkastaa. Täytyy vielä käydä iltasella, jos hyvä ilta lähiajoiksi sattuu. Moni on kysellyt kuvattavaksi, mutta kun se on oikullinen esiintymisessään.



Sammakonleinikki muistuttaa konnanleinikkiä (Ranunculus sceleratus), mutta on selvemmin rantakasvi. Se on Oulun seudun omia kasveja, oikullinen ja huonosti tunnettu. Se risteytyy konnaleinikin kanssa, ja väliin risteymiä on enemmistö. Minusta nämä ovat puhdasta kantaa. Sammakonleinikillä on kolmenlaisia lehtiä. Ylin on yksittäinen, soikea. Seuraavana on kolme soikeaa, ja alimmat, vedessä usein pinnalla kelluvat, ovat kolmijakoisia ja liuskoiltaan pyöreähköjä. Kukka on suurempi kuin konnanleinikillä ja risteymällä. Varreltaan se on rento, juurehtiva, sopeutunut ranta-elämään, kuten ylimmästä kuvasta näkyy.

Kimalainen ryöstää akileijan

Meillä oli hevpsmuurahaisongelma. Jahdatessani niiden reittejä ulkoseinällä tulin seuranneeksi kimalaisten työskentelyä akileijalla. Nehän eivät pölytä! Istahtavat suoraan kannukselle, lävistävät sen ja imevät meden. Oli uusi ilmiö minulle. Suuresta Kasvikirjasta piti lukea akileijaa koskeva teksti, ja sielläkin se todettiin - jotkut kimalaislajit ovat oppineet akileijan ryöstelyyn, kun kieli ei alakautta yllä.

Kävin läpi vielä hyönteiskirjani. Uskoisin, että tämä on ihan yleinen mantukimalainen. Perä on valkoinen, keski- ja takaruumiissa keltaiset juovat. Akileijoissa pyöri muitakin mehiläisiä, myös pienempää ja tummempaa, punaperäistä lajia, ehkä kivikkokimalaisia. Ne osasivat saman tempun. Lyhytkielisiä nekin, kuulemma. Itse asiassa akileijoihin sisälle lensi vain yksi kukkakärpänen samaan aikaan kun kimalaisvierailuja oli kymmeniä.

Ja akileijoistakin sen näkee. Kannukset ovat rikki purtuja, vuotavia. Ja sitten Leena toi muualta akileijakuvia, jossa kannukset olivat ihan ehjiä ja kauniita. Onkohan tämä paikallinen tapa? Osaaavatko kaikki mantukimalaiset sen luonostaan? Kirjallisuudesta löysin vielä tiedon, että mantukimlainen on hyvä valkoapilan pölyttäjä, mutta puna-apila ei onnistu, ryöstämättä.

Samaa se yritti myös kukkapenkissä särkyneelle sydämelle. Siinäpä olisi kuva-aihe, kimalainen puremassa sydämenmallista kukkaa. Tilauksessa, mutta tämä päivä valuu sateeseen ja ukkoseen...

"Lupiiniapila" onkin oikeasti kaita-apila

...mutta samasta kasvista on kyse, siis Ajoksesta löytyneestä Trifolium lupinasterista. Meille luonnonkasvi-ihmisille se on uusi, mutta viljelykasvien uusimmasta nimistöstä se löytyy, siis nimellä kaita-apila. Tämä viittaa kapeisiin lehtiin. Muuten ruotsiksi se on lupinklöver.

Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassakin sitä kasvaa. Ja Mirja Siuruaiselta sain viljelystä tarkat tiedot. Yläkuvan apilan - eikö ole paljon vaatimattomampi kuin Ajoksen kasvit! - siemenet on kerätty 1995 Novosibirskin kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa se kasvoi rehukasvien osastossa. Kasvin alkuperä on Altain vuoristo. Mirja Siuruainen ja Kari Laine toivat sitten siemenet Ouluun. Mirja sanoo viestissään miettineensä itsekin sitä puutarhakasvien 'aniliiniin penkkiin'.

---

Ajoksen kasvin tie maailmalle on muutoinkin alkanut. Helsingin yliopiston kasvimuseosta Arto Kurtto kyseli Trifolium lupinasterin koordinaatteja; hän oli kuvausmatkalla yhdessä Jorma Peiposen kanssa. Luontokuvaaja -lehdessä oli jokina aika siten juttua heidän suuresta yhteisestä projektistaan, Suomen kasvien kuvaamisesta.

---

Mutta tämä yliopiston puutarhakasvin kuvaaminen on ollut itselleni suorastaan traumattista. Ensimmäinen kuvausreissu viime tiistaina keskeytyi hukkumisonnettomuuteen, jonka todistajaksi jouduin. Työpaikalla on sitten ollut monenlaista briefinkiä, meniköhän sana oikein; asia ei kuitenkaan ole ihan läpihuutojuttu itselleni eikä työpaikallamme monelle muullekaan. Eilen jo yritin kuitenkin kuvata kasvin uudelleen; kovassa auringossa ei tullut kuin siluetti. Tänään sain sitten tämän kuvan aikaiseksi. Ja tämän blogipostauksen.

Uusi laji Suomelle - Trifolium lupinaster

Hyönteistutkijat Mikko Pentinsaari ja Eero Helve toimittivat eilen kasvimuseolle näytteen, jonka Tauno Ulvinen määritti apilaksi nimeltä Trifolium lupinaster. Kuten Tauno totesi, suomalaiseksi nimeksi sopisi hyvin "lupiiniapila". Kukinto on apilamainen, mutta tumman ja intensiivisen veren- tai viininpunainen, ja lehdet muistuttavat osin lupiineja. Kasvi on erittäin näyttävä toisin kuin tulokkaat yleensä!

Ei auttanut kuin tänä aamuna ajaa löytöpaikalle Kemin Ajokseen. Puolen tunnin etsiskelyn jälkeen se löytyi. läheltä valkomesikköjä ja keltamaitetta. Kasvi kasvaa ratapenkassa vähän samaan tapaan kuin kaksiliuskahanhikki Oulun Toppilassa.

Panen vielä kuvan seuralaisesta, keltamaitteesta, jonka kiinnostava rotumäärittely on vielä tekemättä.

Rantsila rallaa

hyräiltiin kun ajeltiin. Minulla oli työpäivä, mutta Leena tuli matkaan. Yhä enemmän häntä on alkanut kiinnostaa kuvaus, aukot ja muut ansat. Niinpä tänään meni niin, että ajellessa etsitiin kiinnostavia paikkoja, ja minä vain pysäytin ja hän piipahti autosta. Olimme siis Rantsilassa kun Siikajokivarressa eteen sattui tällainen - pihapuitten alleen valtaama talo. Kuva on siis Leenan! Iso puu on tietysti haapa.



Juuri ennen kuin tämä puu tuli eteen, olimme puhuneet, kuinka korkeat puut antavat ympäristöön mittakaavaa...

Mökin pihalta löytyi sitten kukassa oleva lehtosinilatva (Polemonium caeruleum). Sitä näkyi muuallakin tienvarsissa ja pihojen reunoilla. Se on kiitollinen viljelykasvi, joka liikkuu itsekseen pitkin pihaa, vähän niin kuin akileijakin. Se siis pysyy huonosti lestissään, eli penkissä, mutta ei siitä mitään haittaa ole muuallakaan. Ja vanhoissa pihoissa se elelee pitkään, usein pitempään kuin rakennukset. Silloin siitä tulee ikään kuin luonnonkasvin kaltainen, kulttuuritulokas.

Tässä (Leenan) kuvassa on mukava vanhan mökin tunnelma. Jäi vain vaivaamaan, mitä muita vanhoja koristekasveja sieltä olisikaan löytynyt. Kuvaa suurentamalla en varmasti löydä kuin metsäruusua.



Minä kuvailin tänään vain autosta. Sattui tällainen Siikalatvan ilmoitus. On kuulemma suolentopalloa ja mm. lasten suokasviretki. Minä rakastan soita, mutta jätän lentopallon väliin.

Kurunnevalle minulle sattumalta soitettiin Kalevasta ja kysyttiin, miksi tänä vuonna on niin paljon tupasvillaa. Syystä ei ole aavistustakaan, tällainen koskee vähän kasvia kuin kasvia, vastasin - joku vuosi on joskus hyvä, toinen huono, itse kullekin vuorollaan. Syyt ovat liian syvällä. Ja monet. Säät, sairaudet, hyönteiset. Kerroin kyllä, että parina viime vuonna olen Haukiputaan lähisoilla ihmetellyt, kun ei ole tupasvillan villoja... jotenkin tähän asti luulin, että niitä nyt on aina. Eikä kukaan minullekaan silloin osannut vastata. Yleisten kasvien yleisyyteen tai niiden kukinnan runsauteen ei kyllä aina tule kiinnittäneeksi huomiota. Mutta siis lopuksi, kuva (minun) viittoo nyt tuonne suokulttuuriin.

Kasvikuvaaja rannalla

Sateen välissä kävimme rannalla; näinkin sinistä välillä näkyi. Pohjoistuuli oli lakaissut taivaan, ja vedet, rannoilta. Sinikaislat värjöttelivät vedettömällä maalla. Nataniitty velloi puuskissa. Piti kumartua alas, että näki jotain kaunista ja paikallapysyvää, rantamataran punaiset heteet, odattomat lehdet.

Siikajoella, ihan kuminassa

En ole mitään kirjoittanut kahteen viikkoon! Niin on kiireitä kasviharrastajalla kesällä... Nyt muutama kuva Siikajokivarresta, Rantsilasta, Porkanrannan seutuvilta. Aiheeksi valitsin kuminan (Carum carvi).

Siikajokivarsi on täällä täyteen rakennettu. Peltojen kohdalla on vain muutaman metrin piennar, jos sitäkään. Oikeastaan vain metsittynyt ja pusikoitunut jokitörmä. Joka paikassa missä tulvan ja törmän väliin mahduin, näin metsäruusuja (Rosa majalis) ja kieloa (Convallaria majalis). Paljon harvinaisempia pientareilla olivat ruusuruoho (Knautia arvensis) ja pukinjuuri (Pimpinella saxifraga). Jälkimmäinen ei vielä kuki, mutta ruusuruohoa näki muutaman kukassa, joen itäpuolella. Kaikki nämä ovat kivoja niittykukkia, aika harvinaisia Oulun seudulla.

Mieleen jäivät kuitenkin kuminat. Kuminaa näytti kasvavan joka talon pihassa ja pihan pientareilla. Laitumillakin näkyi runsaita laikkuja - eivätkö lehmät syö sitä, tietääkö joku? Tien pientareilla oli muutamia. Mutta yhteys asutukseen oli aivan selvä. Kumina onkin täällä muinaistulokas, kenties ennen paljon enemmän käytetty kuin nykyään. Maustehan se on.

Kuminaa näkyi yhtenäisinä laikkuina myös yläkuvan autiotalon jäänteillä, entisellä pihalla. Tästä talosta oli jäljellä oikeastaan vain porstua, ja pihalla kuminat ja pihatuomi. Kun talo häviää, kuminat jäävät ja ovat niin kauan kuin hiukan avointa ja matalaa niittyä on. Niityillä kumina on kuin koiranputki, mutta kaikin tavoin hennompi. Ja matalampi. Koiranputken hallitsema suurruohosto tukahduttaa sen. Vanhojen talojen pihat eivät ole enää niin ravinteikkaita, että koiranputki viihtyisi niillä, mutta kumina kyllä.




Kumina on kaksivuotinen. Se kukkii vasta toisena vuotena. Ensimmäisen vuoden ruusukelehdet ovat ihan erilaiset eivätkä näy näissä kuvissa. Toisen vuoden varsilehdet ovat kuin tillin versoja.



Mutta eroaa kumina kukiltaan myös koiranputkesta, kun katsoo tarpeeksi läheltä. Kuminan yksittäiset pikkukukat ovat ihan pieniä, melkein olemattomia. Niitä näkyy yllä. Kun taas koiranputken (Anthriscus sylvestris) pikkukukissa on vaihtelevan kokoiset, hassustikin erimuotoiset terälehdet, kuva alla. Vertailun voi tehdä näinkin päin - nyt kuva kukinnon alta.

Vauhdin hurmaa, luonnonkukkaväki!

Lättähatulla mentiin... Ja totesin, että keholla on muisti. Tärinät, kolinat, hajut - kaikki oli tuttua, kuin eilen olisi viimeksi matkannut Mattilaan. Se oli minun lapsuuteni mökkireissuja.

Väkeä oli paljon, kaksi vaunullista, ja konnarina Hannu Karvonen. Vaunuun tullessaan hän huusi "Ja sitten katsotaan liput!" huomatakseen, että ne olivat hänen taskussaan. Olivat tehneet pienet sievät luonnonkukkaliput välille Oulu-Muhos-Oulu. Siitä sitten jakamaan.




Vettäkin tuli - "Eipähän ollut kuiva reissu!", lohkoi joku. Väkeä oli kolmeen ryhmään vähän liikaa, mutta Pikkaralassa vaunusta lähti sateeseen vain osa. Sainpahan minäkin kuunnella Taunon tiivistyksiä.

Retken kohokohta taisi kuitenkin olla kohmeinen poppelikiitäjä, joka tavattiin kasvin varrelta sadetta pitämässä. Sitä kuvaamaan jonotettiin.

En pystynyt itse juurikaan kuvaamaan, muutaman kuvan junassa otin. Alla olevat on edelliseltä päivältä, meren rannalta. Alla rantalehdon kimaltelevaa tunnelmaa, puna-ailakkimetsää. Täällä se (Silene dioica) on alkuperäisellä kasvupaikallaan. Sen alla sitten ruohokanukka (Cornus suecica)




Ruohokanukka aloitteli aukkopaikoissa kukintaansa. Aika merkillinen kukka. Valkoiset lehdet ovat muuntuneita kasvulehtiä, varsinainen kukka on musta. Valkoisin hetein. Niin paljon en ole vielä tähän kasviin perehtynyt , että osaisin sanoa heteettömästä, onko se jo kukkinut vai vasta nupulla. Sen lehti on lisäksi "silposuoninen", kuin yksisirkkaisella. Tämä on poikkeus siitä säännöstä, että yksisirkkaiset tunnistaa lehden suonituksesta. (Kuvan objektiivina normaali Sony 16-105 mm plus 1,5 kertaa suurentava makrolinssi. Kasvi valossa varjoa vasten. Aamuvalo.)

Tervetuloa Muhoksen asemalle, luonnonkukkaväki

... kävimme harjoittelemassa oululaisten retkeä lättähatulla Muhokselle. Teimme samalla aseman ruudusta ns. atlaskortin. Alla kuvassa Tauno Ulvinen, jaloissaan Oulun lahja Muhokselle, hietapitkäpalko (Cardaminopsis arenosa). Muhoksen kirkolla meitä oli lisäksi mukana Erkki Vilpa ja Pekka Lähdesmäki. - Tauno muuten ideoi aikanaan hietapitkäpalosta oulun nimikkokasvin.



Olisimme tutkineet myös muutaman vanhan seisakkeen, mutta ne on kaikki purettu! Pysähdyimme kuitenkin Sosossa ja tutkimme ympäristöä. Kävimme radan lähellä olevan Merikosken puutarhan pihalla. Ihailimme komeaa kukkivaa revonpapukasvustoa, kun huomasin sen edessä jotain oudompaa. Suomenhierakka (Rumex pseudonatronatus), rikkana! Taisi olla reissun harvinaisin kasvi, meille kun Pikkaralan seisakkeen perämerenmaruna oli Oulun kasvit -selvityksistä tuttu.

Aikaa ei ollut kuvauskulmien etsintään, siispä tämä jäi ainoaksi dokumentiksi. Oikein hyvin kuvassa ei näy kuinka kapea ja ryppyinen lehti on verrattuna hevonhierakkaan. Itse olen nähnyt kasvia vain Hollolassa, Tauno muisteli nähneensä viimeksi Perämeren saarilla. Sen levinneisyysalue on pääasiassa rannikolla, erityisesti kaakossa ja Merenkurkussa, mutta sisämaassakin sitä harvakseltaan on. HATIKAN kasviatlaksesta voi netissä selailla levinneisyyskarttoja. Oulusta sitä ei ole tavattu, mutta Haukiputaalta ja Iistä kylläkin. Ja yksi tähän verrattava puutarhatieto on Kiimingistä.




Toinen erikoisempi havainto oli siperianorapihlaja (Crataegus sanguinea) puutarhasta karanneena muhoslaisen ojan rinteessä. Paikalle ei suoraan taloja näkynyt, luultavasti lintujen paikalle tuoma siis. Siperianorapihlaja on vanha koristekasvi, mutta karkulaishavaintoja on vähän. Oulusta olen kerännyt yhden näytteen, mutta muita havaintoja Pohjois-Suomesta ei taida olla. Sen oksa on tumman viininpunainen ja piikki eli ora lyhyt ja lehti parihalkoinen. Näillä tiedoin se eroaa selvästi yleisestä aitaorapihlajasta, joka karkailee luontoon joskus sekin.

Hailuodon jokipaju

Oli tilaisuus käydä Hailuodon Marjaniemessä; siispä piipahdin katsomassa myös jokipajun (Salix triandra) Hailuodon ainoaa esiintymää. Pensas on tunnettu muistaakseni vuodesta 1975, ja aika moni opiskelija on kenttäkurssien yhteydessä kai nähnyt ja näytteenkin tallentanut. Kuvaa en ole missään hoksannut eikä aivan tarkkaa paikkatietoa ole löytynyt.

Pensas on Ranta-Sumpun leirintäalueen takana Hannauksenrantalammesta tulevan pienen laskuojan reunalla. Ranta-Sumpun edustalle on perustettu vastikään luonnonsuojelualue. Suojelun perustana ovat luontotyypit viralliselta nimeltä luonnontilainen hiekkaranta ja puuttomat dyynit. Pensas on hiukan korkeimman dyynin takana, GPS-koordinaatin mukaan juuri ja juuri luonnonsuojelualueen sisällä. Uhanalaistarkasteluissa jokipaju on katsottu silmälläpidettäväksi lajiksi. Eli periaatteessa jokipaju on paikalla turvassa.

Jokipaju on loppujen lopuksi hyvin paikallinen laji Suomessa. Oulun seudulla sitä on Liminganlahteen laskevien jokien varsilla, erityisesti Ängesleväjoella. Muut esiintymiskeskukset ovat Tornionjoen ja Kemijoen alajuoksuilla.

Hailuodossa luontopolun esitteessä sanotaan, että Hailuodon pensaassa olisi hede- ja emiyksilöitä. Jokipaju kukkii lehtien puhjetessa, eli parhaillaan. Ajattelin kuvata kummankin sukupuolen kukinnot, mutta löysin vain emi- eli työttökukkia (kuva alla).

Jokipaju on helpoin tunnistaa vanhemmista oksista ja rungoista. Kuori kesii irti ja paljastaa alta oranssin uuden kuoren. Alla runkokuvakin, samasta pensaasta.



Ja lopuksi kuva korkeimman dyynin päältä Ranta-Sumpun ja Marjaniemen suuntaan. Suurella dyynillä kasvaa rantavehnää, pietaryrttiä, suola-arhoa, sarjakeltanoa, hiirenvirnaa. Pensaalta metsään päin oli pieniä merinätkelmän taimia. Aivan jokipajun vieressä kasvaa pieni harmaaleppä, joka taitaa olla merenrantojen harmaakarvaista karjalanharmaalepää (Alnus incana var. argentata). Se sopisi luontopolulla jokipajun kanssa samaan opastauluun.