Taigaleinikki

Panin hietapitkäpalko -kuvia puistoblogiini, laitetaan taigaleinikki tänne. Kuvat ovat samalta päivältä (25.5.) ja aika lähekkäisiltä paikoilta Toppilansaaresta. Taigaleinikki (Ranunculus nothus) on ainakin jollain lailla Oulun harvinaisin luonnonkasvi, mutta kasvaa nykyään lähinnä kulttuurivaikuteisilla paikoilla.

Se kuuluu ns. kevätleinikkien (Ranunculus auricomus) ryhmään, joka koostuu useista toisiaan muistuttavista ns. apomiktisista lajeista. (Apomiktinen = siemenkasvi joka lisääntyy ilman hedelmöitystä). Ennen puhuttiin "pikkulajeista". Kevätleinikin kuvasi Oulusta jo A. J. Mela yli 100 vuotta sitten, silloin Linnansaaresta. Sittemmin sitä löytyi mm. Toppilan seudulta 1950-luvulla, josta sen muutama vuosi sitten uudelleen tapasin. Tauno Ulvinen löysi sitä vanhojen tietojen perusteella Sanginjokivarresta huvilatontilta. Samana pidettyä kasvia on kerätty Oulun lisäksi vain Puolangalta. Näissä kevätleinikeissä riittäisi tutkimista, myös ekologiselta kannalta. Onhan se aika jännä menestymisstrategia pysyä mahdollisimman samanlaisena sukupolvesta toiseen. Osa näistä käsitykseni mukaan saattaa välillä lisääntyä suvullisesti.

Hyvin hankala valokuvattava tämä taigaleinikki on. Se on hyvin rentovartinen, siis makaa maassa. Sillä on vain yksi alalehti. Se kasvaa alakuvan lehtomaisessa metsässä Toppilansaaren autopuiston kupeessa. Yläkuvassa tuen sen kädellä pystyyn, itse makaan maassa. Ylhäältäpäin maata vasten kuvattuna se hukkuu muuan kasvillisuuden joukkoon.

Taigaleinikki on käsitykseni mukaan Oulussa keväällä ensimmäisenä kukkiva leinikkilaji. Varhaisen kukintansa ja erikoisen tarinansa takia sitä tulee kevällä käytyä katsomassa. Jossain kulttuurimaassa siitä tehtäisiin tarinansa vuoksi luonnonmuistomerkki. Tarinan kautta voitaisiin muistella vanhaa Oulua, A.J.Melaa, muiden oululaisten botanistien historiaa, Toppilansaaren muutenkin poikkeavaa kasvillisuushistoriaa ja sen luonnon erityispiirteitä. Kasvupaikkakin on sopiva, sillä tien toisella puolen on nyt historiallinen Hannalan huvila.

Voikukka vain !

Makroilua edelleen... mutta olen muutamia päivi poissa!

---

Rentukan nuput

- "Kylläpä on kulleron näköisiä!", sanoi Leena kun näki nämä rentukan nuput. Sukulaisia ovat, muttei samasta suvusta. Rentukat kuuluvat sukuun Caltha, kullerot ovat Trolliuksia. "Kulleron kukka muistuttaa aika paljon rentukan kukkaa", aloittaa kulleroitten esittelyn vanha Jalaksen Suuri kasvikirja. Yhtäläisyydet ovat kukan rakenteessa, kukkalehtien asennoissa ja vaihtelevassa lukumäärässä. Maailmalta löytyy myös sellaisia kullerolajeja, joiden kukat aukeavat enemmän, vähän rentukan tapaan.

Sama Jalaksen kirja sanoo, että rentukan kukka on ehkä kasveistamme alkeellisin koppisiemeisten kukka. Sillä ei esimerkiksi ole erillisiä verhiö- ja teriölehtiä. Kullerolla on jo vähän pitemmälle kehittynyt kukka. Alkeellinen kukka tarkoittaa myös, että laji on hyvin vanha. Eikä se tarkoita, etteikö se olisi kaunis.

Rentukka on Pohjolan vuokko. Täällä kun ei ole valko-, kelta- eikä sinivuokkoja maalaamassa maisemaa, täytyy tyytyä rentukkaan. Se on ensimmäinen maisemassa kunnolla kauas näkyvä kevätkasvi. Mutta Oulussa sekään ei ole kovin yleinen.

Nämä kuvat on otettu 22.5. kun ensimmäiset rentukan kukat ovat auenneet kaikkein lämpimimmillä paikoilla. Varjoisissa puronvarsissa tuskin nuppuja vielä huomaa.

Ylivuotinen ahonoidanlukko

Ahonoidanlukko on harvinainen ja harvojen tuntema kasvi. Se on maata vasten painautuva itiökasvi. Noidanlukkojen nykyiset kasvupaikat ovat enmmäkseen ihmisympäristöissä, ja ne vähenevät koko ajan. Ahonoidanlukko on matalakasvuisten niittyjen, pientareiden, pihanreunojen kasvi. Se on hyötynyt laidunnuksesta, niitosta, kaikesta toiminnasta mikä on pitänyt kasvillisuuden pikemmin avoimena kuin sulkeutuvana. Hylätyissä pihapiireissä ja niityillä se sinnittelee vielä ihmisten lähdettyä.

Sinnittelijä on kuvankin kasvi. Se on kuvattu Seelannissa, vanhalta heinäpellolta, hajonneen ladon edustalta. Oulun kasvit -kirjaa kirjoitettaessa sitä nähtiin paikalla vielä toista sataa. Kun nyt kävin tutkimassa paikkaa, löysin alta kymmenen. Mutta en perannut paikkaa kovinkaan huolellisesti.

Alue on juuri kaavoitettuna. Suunnittelijat tietävät tästä uhanalaisesiintymästä. Se haluttaisiin siirtää. Kasvitieteellisessä puutarhassa noidanlukkoa on istutettu, mutta huonoin tuloksin. Omia aikojaan se kyllä levisi puutarhan kukkuloille, mutta ei osoitetulle paikalle. Kasvilla on vahva maanalainen elämänsä, yhteiselämä sienirihmojen kanssa. Ne lienevät sille välttämättömiä. Siirtäminen sienirihmojen kera - sitä ei taida hallita kukaan.

Toisaalta suojelu paikallakin on vaikeaa. Niitylle pitäisi keksiä sellaista käyttöä, joka pitäisi noidanlukot elossa. Liikkuminen ei saisi olla liian raskasta, ja kasvillisuuden olisi pysyttävä matalana. Moottoritien piennar vaikuttaisi sopivalta paikalta, jos sen sinne saisi ja jos sitä osattaisiin hoitaa. Korvaavien ympäristöjen kehittely lienee ihan lapsenkengissä.

Kuvan ahonoidanlukon (Botrychium multifidum) lehti on ylitalvinen. Se kasvattaa kyllä uuden lehden, mutta vanha yhteyttää vielä kesän aluksi. Se on vielä tällä hetkellä helpohkosti löydettävissä, joten pitäkääpä toukokuussa pientareilla silmänne auki. Sitä kasvaa melko keskustassakin eräässä tienleikkauksessa, vaikka kasvupaikkoja koko Oulussa on kai kymmenkunta. "Kukkivan" eli itiölavallisen kasvin löytää vasta heinäkuussa.

--

PS Minulta hajosi tietokone. Ensin se kaatuili, sitten ei käynnistynyt, tai käynnistyi vain vikasietotilaan. Tapahtumienvalvonnasta en löytänyt kunnon selityksiä, jokin laite ei toimi...; lopulta päädyin (emolevyn integroituun) verkkokorttiin. Kun ajattelin kokeilla uutta verkkokorttia, avasin koneen, ja löysin paikaltaan irronneen emolevyn virtapiirin jäähdyttimen, siilin. Mekaaninen vika siis! Huomenna kone lähtenee huoltoon... jos joku huolii. (Puolentoista)tuhannen taalan kysymys...

Kaivoin vanhan prutkun esiin, sillä teen jotain mutta CS3, Lightroom, karttaohjelmat, GPS ym ei ole nyt käytössäni, selaimen salasanat ja tunnukset olen tallentanut kuvana muistitikulleni, onneksi.

--

Lopuksi vastavalo-makrokuva eilispäivältä, taas on aiheena variksenmarja (Empetrum nigrum). Tämä on kasvutavaltaan rehevää, korkeaa, harvalehtistä tyyppiä. Hienon punainen varsi!

Pajupusu - A willow´s kiss

Pajut ovat kaksikotisia, eli niillä on tyttö- ja poikakukat eri pensaissa. Siksipä kukkia näkee harvoin vierekkäin. Keltaisia hedepensaita pidetään varmaan ainoina oikeina kukkivina pajupensaina, huomaamattomampia tyttöpensaita ehkä ohikukkineina.

Mutta tässä ne ovat nyt lähekkäin, kiiltopajun (Salix phylicifolia) tyttö- ja poikakukat. Monet yksityiskohdat näkyvät kuin suurennuslasilla. Mutta onhan tämä nätti kuvakin, ja toisiinsa kurottuvat kukinnot kuin yin ja yang.

Kevätpiippo, taas kerran!

Kevätpiippoon palaan joka kevät. Oli aika, kun keväisin kirjoitin siitä, tai sen avulla. Nykyään kuvaan sen joka kevät. Sen kukinnon ja kukkien rakenne kiehtoo minua. Kukinto on epäsäännöllinen, kukka taas yksinkertainen ja säännöllinen. Koko kasvi on maamme yleisimpiä kasveja, jonka kyllä huomaa, jos varhain keväällä metsässä liikkuu. Sen vihreät, harmaa- ja pitkäkarvaiset lehdet paistattelevat ensimmäisissä pälvissä.

Katsokaapa tätä ja viimevuotista kuvaa vierestä joko hakusanalla kevätpiippo tai Luzula pilosa. Ei kasvikuvankaan tosiaan tarvitse olla yhdestä puusta veistetty. Ehkä vaikea tajuta samaksi kasviksi!

--

Suon vappukukat Oulun seudulla

Kukkiminen alkaa soilta, soitten laitamilta ja kankailta. Ensimmäinen taitaa olla variksenmarja. Toisaalta sen kukkimista ei juuri kukaan huomaa. Vaivero on vielä nupulla. Nämä kuvat on otettu 2.5. Haukiputaan puolella. Mutta Oulun eteläpuolella, Tyrnävällä ja Limingassa, ollaan jo päiviä tästä edellä.

Yläkuvan vapputunnelmissa tupasvilla (Eriophorum vaginatum) ja vaivero (Chamaedaphne calyculata). Ne käyn joka kevät kuvaamassa. Uikulanjärvi oli juuri vapautunut jäistä, ja joutsenet jo aloittivat pesintäänsä. (Joku oli ajellut huvikseen rantanevalla mönkijällä! Uikulanjärvi kuuluu Naturaan!).

Kuvat on rakennettu lähilinssiä ominaisuuksia ajatellen. Asetelmia siis. Mutta ei Photoshop-yhdistelmiä.



Variksenmarja (Empetrum nigrum) kuulukoon taas tämän kevään haasteisiin. Tässä yksi ensi yrityksistä. Kukkivaa variksenmarjaa on hankala löytää - tai ei sittenkään, huomasin eilen. Varmuudella niitä löytää jos variksenmarjavarvikko pölisee kun sitä kädellä heilauttaa! Tai sitten voi etsiä vanhojen marjoneiden versojen ympäristöstä.

Lisähankaluutta tuo se, että variksenmarjoja on kaksi alalajia. Pohjanvariksenmarja (subsp. hermaphroditum) on helpoin tunnistaa kesällä, kun marjan tyvellä on kuihtuneita heteitä. Etelänvariksenmarjalla (subsp. nigrum) heteet ja emikukat ovat eri yksilöissä.

Etelänvariksenmarjan emi- ja hedekukat onnistuin kuvaamaan Oulun kasvit -kirjaan digipokkarin ja luupin yhdistelmällä. Nyt taisi myös tulla kuvia vain heteistä eli urospuolisista etelänvariksenamarjoista. Mutta kyllä heteiden juurella taitaa häämöttää vaaleanpunaiset terälehdetkin... Haastetta riittää lajissa joka saattaa olla se Suomen yleisin koska viihtyy niin metsissä kuin suomättäillä. Mitä lienee oikeanpuolimmaisen nupuissa?

Yksi eteläisen tuntomerkkejä on myös se, että lehden alapinnan valkoinen juova ei ole kuopassa. Mutta kukkiva pohjanvariksenmarja - yhä etsinnässä.

--

OULUN KASVIT PIIMÄPERÄLTÄ PILPASUOLLE

Kirjakaupoista loppuunmyytyä teosta löytyy vielä asianharrastajille. Ota yhteyttä sähköpostilla (natans (at) baanamail.fi) tai puhelimella 040-7592277)

Korvakkeista kissoihin

Hankin lähilinssin (Raynox DCR-250 2.5x macro) objektiivin nokkaan. Kyseessä on kahden linssin systeemi, mutta enempää ei tekniikkaa heru! Pitää kokeilla ennen kuin edes perehtyy. Panin linssin kiinteäpolttoväliseen 80 mm makro-objeketiiviin (Sigma), ja menin kuvaamaan.

Siitä saakka kun siirryin järkkäriin, olen kaivannut digipokkareiden mutkatonta makroilua. Meikäläinen kun joutuu muutenkin välillä käyttämään luuppia. Yllätyin tuloksista mutta törmäsin heti "oikean" makroilun ongelmiin - olematon syvätarkkuus, tarkkuutta vaativa tarkennus... Parhaat kuvat tulivatkin kun kohde oli liki yhdessä tasossa, kertaakaan en oikeastaan vielä onnistunut minimaisemassa. Mikä olisi toive ja tavoite. Maisemallehan on aina hyväksi syvyys.




Makroilu menee helposti häränsilmä-kompositioon eli kohde kuvan keskipisteeseen. Näissä kuvissa on taiteiltu tämänkin kanssa. Jos kohde peittääkin melkein kuva-alan, tulee kompositioksi kohteen sisäinen rakenne... kuten toivoakseni mesiangervon korvakkeissa.

Korvakkeet ovat pienet lehdet lehtiruodin tyvessä. Jos mesiangervon isoa lehteä katsoo tarkkaan, huomaa että se on rakenteeltaan aika merkillinen. Isossa lehdessä on vuorotellen isoja lehdyköitä ja ihan pieniä lehdyköitä, melkein kuin tämä.



Kuvassa on haavan vappuiset silmut. Ei elettäkään vielä. Nämä silmut taitavat aueta Suomen lehtipuista viimeisinä. - Taustan saa tällä lähilinssillä tasaiseksi, mikä on pokkareilla usein vaikeaa. Tosin tasaisen taustan kanssa ei voi kertoa monessa tasossa tarinaa.

Tai on sitä syvyystarkkuutta jonkun verran. Kertokoon tästä asiasta voiveitsi ja rasva-aallot. Syväterävyyttä on sentään jonkin verran. Aukko pieni, f20, ja suljinaika melko pitkä, 1/20 sek, mutta käsivaralta onnistui. ISO luisui jo 800:aan mutta ei häiritse.