Kissakoski, lietetatar, vesirutto

Monikohan oululainen tietää missä on Kissakoski ja missä Avojalkasenpolku ja missä ne kohtaavat? Avojalkasenpolun oikeastaan tietävät kaikki - sehän on se Raatin ja Kuuskan läpi kulkeva Oulun suosituin pyörätie... Mutta itse näin kartasta tämän nimen ensi kerran, kun olin selvittelemässä Raatin ja Kuusisaaren välisen uoman lietetatarten tilaa. Ja tässähän ne kaikki kuvassa, lietetatar pinnan alla:



Raatti ja Kuusisaari olivat ainakin 50-luvulla vielä selvästi eri saaria ja - niiden välissä kohisi "Kissakoski". Ja Kissakoskesta kolme oululaista herraa (Berger, Illikainen, Jokela) keräsivät v. 1955 lietetattaresta näytteet, jotka nyt ovat Oulun yliopiston Kasvimuseossa.

Nyt on lehdissäkin esitelty hanke tuon saarten välisen salmen uudelleen aukaisemisesta. Mutta Kissakoskesta ei kai ole puhuttu mitään? Vanha nimi kunniaan!

Lietetattaren ansiosta Oulujoen suistolla on laaja Natura-alue. Ja ainakin periaatteessa aina kun rantoja rakennetaan, pitäisi ottaa huomioon tuo pikkuinen vesiraja eläjä, useimmiten aika surkean näköinen hartiat lysyssä heilahteleva otus. Siksi siis olen viettänyt aikaani - Kissakoskella. Tältä se lietetatar näyttää, poikkeuksellisesti muun kasvillisuuden (järvikorte, vesisara) seassa:



Saa niitä tihrustaa tunnistaaksensa, muitakin samannäköisiä kun on. Mutta tällä on oikealla tavalla tasasoukat lehdet, kulmikkaasti kääntyilevä varsi ja kukintokin - oikein selvä. Ja oikealla syvyydellä.

Vesi on ollut korkealle lähes koko elokuun. Lietetattaret ovat tainneet olla koko kuun reilusti veden alla. Se kasvaa kasvillisuuden aukkopaikoissa tai saraikkojen ulkopuolella miltei kasvittomissa paikoissa, keskiveden korkeuden kahta puolta. Esiintymät Oulussa ovat yleensä aika pieniä. Entisestä Kissakoskesta laskin niitä 15 paikasta, lukumääräksi arvioin 100-200.

Palataanpa yläkuvaan. Sieltä etualalta löytyy vielä harvinaisempi kasvi, oululaisittain. Vettä peittää miltei kauttaaltaan vesirutto (Elodea canadensis). Tämä pohjoisamerikkalainen tulokas löydettiin Oulusta ensi kertaa 1998, ja sitä kasvaa toistaiseksi vain muutamissa suiston seisovavetisissä paikoissa. Se on nimensä mukainen, rutto, kun se sille päälle sattuu. Silloin se paisuu niin ettei soutaan pysty, sanotaan. Vuonna 1999 vesirutto huomattiin salmesta, mutta silloin sitä oli niukasti. Tässä vesiruton täyttämää Kissakoskea vähän lähempää:



Vanhassa Kissakoskessa lietetattaren tulevaisuus ei näytä valoisalta. Toisaalta maan nouseminen ja umpeenkasvu vie tilaa, toisaalta puristaa vesirutto. Siispä - eiköhän aukaista Kissakoski uudelleen, varoen. Vesiruttokin poistuu pelkästään virtausta hiukan lisäämällä. Tällaista se on - arvottamista - kasvienkin katselu.

Ja sattumalta, jostain syystä, Tauno Ulvinen tuli tänään huoneeseeni kädessään - vesiruttoa. Hän oli juuri löytänyt sen Pudasjärven Jongunjärveltä. Se on tällä hetkellä Oulun Pohjanmaalla toinen paikka, missä vesiruttoa kasvaa. Olisikohan leviämässä?

Keisarinviitat ja herukkaperhoset Essun juhlilla Haaran niityllä!

Haaran niityillä vietettiin keskiviikkona Esteri Ohenojan syntymäpäivää. Onnea vielä kerran! Ystävät ja tuttavat olivat järjestäneet yllätysjuhlat maastokäynteineen. Retkeilimme Kiimingissä Haaran niityillä, Vehmaansuon ja Isohalmeenmaan ympäristöissä. Bussilastillinen sieni-ihmisiä inventoi Essulla rakkaita ympäristöjä. En nyt laita kuvia ihmisistä, koska en ole kysynyt lupia. Laitan kuvat juhlien komeimmista yllätysvieraista, keisarinviitoista ja herukkaperhosista. Kummatkaan eivät täällä Oulun seudulla ole mitään yleisiä.

Keisarinviittoja lenteli useita, ainakin puolenkymmentä, niittämättä jätetyssä komeassa pelto-ohdakekasvustossa. Rikka- ja joutomaakasvina tunnettu pelto-ohdake on hyvä perhoskukka! Nytkin se kuhisi elämää: keisarinviittoja, muutama herukkaperhonen, kuparikuoriaisia, erilaisia kukkakärpäsiä ja pistiäisiä.

Haaran niityt on maakunnallisesti arvokas perinnemaisema. Se kuuluu hiukan laajempaan Haaran Natura-alueeseen, jolta löytyy myös lettosoita, metsiä ja kalkkilohkareita. Niittyjen niitosta huolehtii Oulun luonnonsuojeluyhdistys (Olsy) yhteistyössä Suomen ympäristökeskuksen kanssa. Alueelta on tehty myös monia tutkimuksia.



Keisarinviitta (Argynnis paphia) on suuri perhonen, joka kuuluu ns. hopeatäpliin. Se on kuitenkin ainoa hopeatäplä, jolla ei ole siipien alapinnalla noita hopeatäpliä... Helposti tunnistettava hopeatäplä siis... Se on koko maassa harvinainen ja vähälukuinen loppukesän laji, jonka näkeminen on tutuille kerrottava uutinen. 1990-luvulta lähtien se on kuitenkin levittänyt aluettaan ja viime vuosina sitä on nähty Oulunkin seudulla.

Niityllä lentelevistä keisarinviitoista erityisesti yksi tottui ohdakkeitten joukossa paikallaan seisovaan kuvaajaan. Sen tunnisti helposti risanurkkaisesta siivestään. Sain paljon mahdollisuuksia lähikuviin! Tässä yksi vastavalokuva.



Herukkaperhoset (Nymphalis c-album) ovat äkikseltään nokkosperhosen näköisiä ja kokoisia, mutta siipien reunat ovat voimakkaasti liuskaisia. Se on täällä Haaran niityllä jokseenkin elinalueensa pohjoisreunalla, joksi kirja määrittelee linjan Oulu - Kajaani - Lieksa (Olli Marttila: Suomen päiväperhoset elinympäristöissään).

Ja kuvien perhoskasvihan on pelto-ohdake (Cirsium arvense).

Peukalonperänaro

Venkaan reissulta seuraavaksi muutama kuva Peukalonperänarolta (linkki Kansalaisen karttapaikkaan). Se on laajan luonnontilaisen Kärppäsuon luoteisnurkassa, harjun ja suon välissä. Kärppäsuo ja Peukalonperäsaro ovat Natura-aluetta.

Peukalonperästä löytyivät juuri ne Oulun seudulla harvinaisimmat arotyypit: korvenkarhunsammalaro (Polytrichum commune valtalajina, kuva alla vasemmalla) ja siniheinäaro (Molinia caerulaean mukaan, kuva alla oikealla). Kumpaakin oli aarikaupalla, vaikka jouhisara-aro olikin hallitsevana. Yläkuvassa on arolta yleiskuva, jossa on jouhisara-aroon rajoittuvia korvenkarhunsammallaikkuja. Niiden välissä on harvahkoja jouhiluikkakasvustoja.

Aroilla on vähän kasvilajeja, niin täälläkin. Karhunsammalen joukossa ei kasvanut juuri mitään - jollei oteta lukuun puita, mäntyjä ja hieskoivuja. Mäntyjen rungoista näkyy hienosti vihje arojen syntymekanismista: kevättulvan yläraja.

Myös siniheinäarolla on lähes pelkästään siniheinää, ei sammaliakaan. Puulajit ovat samat. Muutamia tupsuja hanhenpajua (Salix repens) kasvaa siellä täällä. Mukana on myös hietikkopajua (Salix repens ssp. argentea) ja/tai sen ja hanhenpajun (Salix repens ssp. repens) välimuotoja. Hietikkopajun tyyppiset hanhenpajut näyttävät viihtyvän muillakin aroilla.

Lisää aroista: juttuni Suomen luonto -lehdessä 11/2006.

Arokosteikot on tieteellisesti kuvattu Suo-lehdessä vuonna 2005. Jarmo Laitisen et. al. juttu löytyy edellisestä linkistä Suo-lehden sivuilta pdf:nä.

Kollajan alle: Venkaan jättiläislähde

Olen jatkanut atlaskartoituksiani Yli-Iin Tannilasta Pudasjärven suuntaan. Lopulta pääsin määränpäähäni, Venkaan jättiläislähteelle. Lähteelle on ryttyyttävää metsäautotietä 25 km Tannilasta, kartasta katsoen likimain sama olisi matkaa eteenpäin Pudasjärven Aittojärvelle. Koko väli Aittojärvelle jäisi altaan alle, jos Iijoen uomaa siirretään 40 km matkalta suuraltaan alle.

Venkaan lähde on useiden aarien suuruinen potti harjun päässä. Vettä tihkuu potin kaikilta seinämiltä, eli mitään suurta yhtä lähteensilmää ei ole. Heinäkuussa lähteellä kukkii näyttävimmin mesiangervo.

Lähteen kasvillisuudessa poikkeuksellisin on ilman muuta lehtopalsami (Impatiens noli-tangere, pikkukuva alla vasemmalla). Sitä on lähteellä varmaan tuhansittain. Täällä Pohjolassa se kukkii kuitenkin umpikukin eli kukannuput eivät ollenkaan avaudu. Kukat olisivat suuria ja keltaisia palsaminkukkia... Koko kasvi jää muutenkin matalaksi, vähän vaaksaa korkeammaksi.

Lehtopalsami on kuitenkin yksivuotinen, jokavuotisista siemenistä riippuvainen. Eli se on selvinnyt umpikukin vuodesta toiseen täällä lähteellä tuhansia vuosia. Kunnes tulee Kollajan allas?

Venkaan suurlähde kuuluu Naturaan. Kollajan altaan alle jääviä muita Natura-alueita olisivat niin Pudasjärven laaja luhtainen suisto kuin aika lähellä Vengasta oleva laaja luonnontilainen suoalue, Kärppäsuo. Pudasjärven Natura-alueen tuntumassa kävin viime kesänä, mutta tämän vuoden reissuni ulottui myös Kärppäsuon luoteisnurkkaan. Siellä on Peukalonpäänaro. Se on näitä arosoita joista kirjoitin marraskuussa Suomen luontoon. Peukalonpäänarolla on hienoa korpikarhunsammalaroa ja siniheinäaroa. Yritän saada näistä joitain kuvia esille seuraaviin postauksiin, vaikka pakollinen lomaviikkokin jo lähestyy.

Alla oikealla tunnelmakuva lähteeltä: metsäkortetta ja saranlehtiä vanhan raidan tyvellä.