Sammakonleinikki, vihdoin

Moneen vuoteen en ole nähnyt kunnollista kuvattavaksi sopivaa sammakonleinikkiä (Ranunculus reptabundus). Muutama vuosi sitten niitä oli laumoittain Nallikarin leirintäalueen lammikossa, mutta sitten se hävisi. Tapansa mukaan. Se tulee, ja menee, ei esiinny suurina joukkoina peräkkäisinä vuosina. Selvästikin sillä on maassa hyvä siemenpankki, ja lapio on sen ystävä.

Tänään löysin uuden esintymän Tupokselta. Laji tykkää Limingan niittyjen märistä savikoista. Kuvattu yksilö eli ihan sadevesiammikossa lähellä Peräojaa. Maata oli häiritty, ja märkänä kesänä sitä kasvoi maallakin, ehkä tuhansia. Mutta vedessä se on elementissään.

Tuuri oli hyvä mutta myös huono. Kukapa haluasi kuvata tällaisen kasvin keskipäivän kovassa auringssa. Piti miettiä, kokeilla, ja alivalottaa. Leinikeillä on muutenkin kukissaan ja ilmeisesti lehdissäänkin jonkinlaisia peilisoluja. Kiiltoja syntyy, huippuvaloja. Piti kuvat RAW:na, varmuuden vuoksi, ja vääntää Lightroomissa. Alivalotettuihin kuviin tahtoo tulla kohinaa, kun ne tummat sävyt taas ohjelmallisesti kirkastaa. Täytyy vielä käydä iltasella, jos hyvä ilta lähiajoiksi sattuu. Moni on kysellyt kuvattavaksi, mutta kun se on oikullinen esiintymisessään.



Sammakonleinikki muistuttaa konnanleinikkiä (Ranunculus sceleratus), mutta on selvemmin rantakasvi. Se on Oulun seudun omia kasveja, oikullinen ja huonosti tunnettu. Se risteytyy konnaleinikin kanssa, ja väliin risteymiä on enemmistö. Minusta nämä ovat puhdasta kantaa. Sammakonleinikillä on kolmenlaisia lehtiä. Ylin on yksittäinen, soikea. Seuraavana on kolme soikeaa, ja alimmat, vedessä usein pinnalla kelluvat, ovat kolmijakoisia ja liuskoiltaan pyöreähköjä. Kukka on suurempi kuin konnanleinikillä ja risteymällä. Varreltaan se on rento, juurehtiva, sopeutunut ranta-elämään, kuten ylimmästä kuvasta näkyy.

Kimalainen ryöstää akileijan

Meillä oli hevpsmuurahaisongelma. Jahdatessani niiden reittejä ulkoseinällä tulin seuranneeksi kimalaisten työskentelyä akileijalla. Nehän eivät pölytä! Istahtavat suoraan kannukselle, lävistävät sen ja imevät meden. Oli uusi ilmiö minulle. Suuresta Kasvikirjasta piti lukea akileijaa koskeva teksti, ja sielläkin se todettiin - jotkut kimalaislajit ovat oppineet akileijan ryöstelyyn, kun kieli ei alakautta yllä.

Kävin läpi vielä hyönteiskirjani. Uskoisin, että tämä on ihan yleinen mantukimalainen. Perä on valkoinen, keski- ja takaruumiissa keltaiset juovat. Akileijoissa pyöri muitakin mehiläisiä, myös pienempää ja tummempaa, punaperäistä lajia, ehkä kivikkokimalaisia. Ne osasivat saman tempun. Lyhytkielisiä nekin, kuulemma. Itse asiassa akileijoihin sisälle lensi vain yksi kukkakärpänen samaan aikaan kun kimalaisvierailuja oli kymmeniä.

Ja akileijoistakin sen näkee. Kannukset ovat rikki purtuja, vuotavia. Ja sitten Leena toi muualta akileijakuvia, jossa kannukset olivat ihan ehjiä ja kauniita. Onkohan tämä paikallinen tapa? Osaaavatko kaikki mantukimalaiset sen luonostaan? Kirjallisuudesta löysin vielä tiedon, että mantukimlainen on hyvä valkoapilan pölyttäjä, mutta puna-apila ei onnistu, ryöstämättä.

Samaa se yritti myös kukkapenkissä särkyneelle sydämelle. Siinäpä olisi kuva-aihe, kimalainen puremassa sydämenmallista kukkaa. Tilauksessa, mutta tämä päivä valuu sateeseen ja ukkoseen...

"Lupiiniapila" onkin oikeasti kaita-apila

...mutta samasta kasvista on kyse, siis Ajoksesta löytyneestä Trifolium lupinasterista. Meille luonnonkasvi-ihmisille se on uusi, mutta viljelykasvien uusimmasta nimistöstä se löytyy, siis nimellä kaita-apila. Tämä viittaa kapeisiin lehtiin. Muuten ruotsiksi se on lupinklöver.

Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassakin sitä kasvaa. Ja Mirja Siuruaiselta sain viljelystä tarkat tiedot. Yläkuvan apilan - eikö ole paljon vaatimattomampi kuin Ajoksen kasvit! - siemenet on kerätty 1995 Novosibirskin kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa se kasvoi rehukasvien osastossa. Kasvin alkuperä on Altain vuoristo. Mirja Siuruainen ja Kari Laine toivat sitten siemenet Ouluun. Mirja sanoo viestissään miettineensä itsekin sitä puutarhakasvien 'aniliiniin penkkiin'.

---

Ajoksen kasvin tie maailmalle on muutoinkin alkanut. Helsingin yliopiston kasvimuseosta Arto Kurtto kyseli Trifolium lupinasterin koordinaatteja; hän oli kuvausmatkalla yhdessä Jorma Peiposen kanssa. Luontokuvaaja -lehdessä oli jokina aika siten juttua heidän suuresta yhteisestä projektistaan, Suomen kasvien kuvaamisesta.

---

Mutta tämä yliopiston puutarhakasvin kuvaaminen on ollut itselleni suorastaan traumattista. Ensimmäinen kuvausreissu viime tiistaina keskeytyi hukkumisonnettomuuteen, jonka todistajaksi jouduin. Työpaikalla on sitten ollut monenlaista briefinkiä, meniköhän sana oikein; asia ei kuitenkaan ole ihan läpihuutojuttu itselleni eikä työpaikallamme monelle muullekaan. Eilen jo yritin kuitenkin kuvata kasvin uudelleen; kovassa auringossa ei tullut kuin siluetti. Tänään sain sitten tämän kuvan aikaiseksi. Ja tämän blogipostauksen.

Uusi laji Suomelle - Trifolium lupinaster

Hyönteistutkijat Mikko Pentinsaari ja Eero Helve toimittivat eilen kasvimuseolle näytteen, jonka Tauno Ulvinen määritti apilaksi nimeltä Trifolium lupinaster. Kuten Tauno totesi, suomalaiseksi nimeksi sopisi hyvin "lupiiniapila". Kukinto on apilamainen, mutta tumman ja intensiivisen veren- tai viininpunainen, ja lehdet muistuttavat osin lupiineja. Kasvi on erittäin näyttävä toisin kuin tulokkaat yleensä!

Ei auttanut kuin tänä aamuna ajaa löytöpaikalle Kemin Ajokseen. Puolen tunnin etsiskelyn jälkeen se löytyi. läheltä valkomesikköjä ja keltamaitetta. Kasvi kasvaa ratapenkassa vähän samaan tapaan kuin kaksiliuskahanhikki Oulun Toppilassa.

Panen vielä kuvan seuralaisesta, keltamaitteesta, jonka kiinnostava rotumäärittely on vielä tekemättä.

Rantsila rallaa

hyräiltiin kun ajeltiin. Minulla oli työpäivä, mutta Leena tuli matkaan. Yhä enemmän häntä on alkanut kiinnostaa kuvaus, aukot ja muut ansat. Niinpä tänään meni niin, että ajellessa etsitiin kiinnostavia paikkoja, ja minä vain pysäytin ja hän piipahti autosta. Olimme siis Rantsilassa kun Siikajokivarressa eteen sattui tällainen - pihapuitten alleen valtaama talo. Kuva on siis Leenan! Iso puu on tietysti haapa.



Juuri ennen kuin tämä puu tuli eteen, olimme puhuneet, kuinka korkeat puut antavat ympäristöön mittakaavaa...

Mökin pihalta löytyi sitten kukassa oleva lehtosinilatva (Polemonium caeruleum). Sitä näkyi muuallakin tienvarsissa ja pihojen reunoilla. Se on kiitollinen viljelykasvi, joka liikkuu itsekseen pitkin pihaa, vähän niin kuin akileijakin. Se siis pysyy huonosti lestissään, eli penkissä, mutta ei siitä mitään haittaa ole muuallakaan. Ja vanhoissa pihoissa se elelee pitkään, usein pitempään kuin rakennukset. Silloin siitä tulee ikään kuin luonnonkasvin kaltainen, kulttuuritulokas.

Tässä (Leenan) kuvassa on mukava vanhan mökin tunnelma. Jäi vain vaivaamaan, mitä muita vanhoja koristekasveja sieltä olisikaan löytynyt. Kuvaa suurentamalla en varmasti löydä kuin metsäruusua.



Minä kuvailin tänään vain autosta. Sattui tällainen Siikalatvan ilmoitus. On kuulemma suolentopalloa ja mm. lasten suokasviretki. Minä rakastan soita, mutta jätän lentopallon väliin.

Kurunnevalle minulle sattumalta soitettiin Kalevasta ja kysyttiin, miksi tänä vuonna on niin paljon tupasvillaa. Syystä ei ole aavistustakaan, tällainen koskee vähän kasvia kuin kasvia, vastasin - joku vuosi on joskus hyvä, toinen huono, itse kullekin vuorollaan. Syyt ovat liian syvällä. Ja monet. Säät, sairaudet, hyönteiset. Kerroin kyllä, että parina viime vuonna olen Haukiputaan lähisoilla ihmetellyt, kun ei ole tupasvillan villoja... jotenkin tähän asti luulin, että niitä nyt on aina. Eikä kukaan minullekaan silloin osannut vastata. Yleisten kasvien yleisyyteen tai niiden kukinnan runsauteen ei kyllä aina tule kiinnittäneeksi huomiota. Mutta siis lopuksi, kuva (minun) viittoo nyt tuonne suokulttuuriin.

Kasvikuvaaja rannalla

Sateen välissä kävimme rannalla; näinkin sinistä välillä näkyi. Pohjoistuuli oli lakaissut taivaan, ja vedet, rannoilta. Sinikaislat värjöttelivät vedettömällä maalla. Nataniitty velloi puuskissa. Piti kumartua alas, että näki jotain kaunista ja paikallapysyvää, rantamataran punaiset heteet, odattomat lehdet.

Siikajoella, ihan kuminassa

En ole mitään kirjoittanut kahteen viikkoon! Niin on kiireitä kasviharrastajalla kesällä... Nyt muutama kuva Siikajokivarresta, Rantsilasta, Porkanrannan seutuvilta. Aiheeksi valitsin kuminan (Carum carvi).

Siikajokivarsi on täällä täyteen rakennettu. Peltojen kohdalla on vain muutaman metrin piennar, jos sitäkään. Oikeastaan vain metsittynyt ja pusikoitunut jokitörmä. Joka paikassa missä tulvan ja törmän väliin mahduin, näin metsäruusuja (Rosa majalis) ja kieloa (Convallaria majalis). Paljon harvinaisempia pientareilla olivat ruusuruoho (Knautia arvensis) ja pukinjuuri (Pimpinella saxifraga). Jälkimmäinen ei vielä kuki, mutta ruusuruohoa näki muutaman kukassa, joen itäpuolella. Kaikki nämä ovat kivoja niittykukkia, aika harvinaisia Oulun seudulla.

Mieleen jäivät kuitenkin kuminat. Kuminaa näytti kasvavan joka talon pihassa ja pihan pientareilla. Laitumillakin näkyi runsaita laikkuja - eivätkö lehmät syö sitä, tietääkö joku? Tien pientareilla oli muutamia. Mutta yhteys asutukseen oli aivan selvä. Kumina onkin täällä muinaistulokas, kenties ennen paljon enemmän käytetty kuin nykyään. Maustehan se on.

Kuminaa näkyi yhtenäisinä laikkuina myös yläkuvan autiotalon jäänteillä, entisellä pihalla. Tästä talosta oli jäljellä oikeastaan vain porstua, ja pihalla kuminat ja pihatuomi. Kun talo häviää, kuminat jäävät ja ovat niin kauan kuin hiukan avointa ja matalaa niittyä on. Niityillä kumina on kuin koiranputki, mutta kaikin tavoin hennompi. Ja matalampi. Koiranputken hallitsema suurruohosto tukahduttaa sen. Vanhojen talojen pihat eivät ole enää niin ravinteikkaita, että koiranputki viihtyisi niillä, mutta kumina kyllä.




Kumina on kaksivuotinen. Se kukkii vasta toisena vuotena. Ensimmäisen vuoden ruusukelehdet ovat ihan erilaiset eivätkä näy näissä kuvissa. Toisen vuoden varsilehdet ovat kuin tillin versoja.



Mutta eroaa kumina kukiltaan myös koiranputkesta, kun katsoo tarpeeksi läheltä. Kuminan yksittäiset pikkukukat ovat ihan pieniä, melkein olemattomia. Niitä näkyy yllä. Kun taas koiranputken (Anthriscus sylvestris) pikkukukissa on vaihtelevan kokoiset, hassustikin erimuotoiset terälehdet, kuva alla. Vertailun voi tehdä näinkin päin - nyt kuva kukinnon alta.